YHDESSÄ! Yhdessä oppimisen vallankumouksellinen matka ulottuu myös yhdessä oppimisen arviointiin

Mietteitä teoksesta Yhdessä oppiminen – Yhteistoiminnallisuuden käytäntö ja periaatteet (Hellström, Johnson, Leppilampi, Sahlberg, 2015, Into)

Tänä vuonna 2017 Suomi täyttää sata vuotta. Juhlavuoden teemaksi on valittu ”YHDESSÄ”. Vuoden voi hyvin aloittaa teoksen Yhdessä oppiminen parissa, joka julistaa omalta osaltaan oppimisen vallankumousta tapahtuvaksi, mutta vain, jos koko koululaitoksen väki kaikkine tekijöineen taipuu ajattelemaan ja tekemään töitä yhteistoiminnallisesti. Teos vastaa siihen, miten yhteistoiminnallisuuden periaatteet toimivat sekä mitä etuja yhteistoiminnallisuudesta on sekä oppijalle itselleen että laajemmin ryhmälle ja yhteiskunnalle.

Teoksen maineikkaat tekijät pitävät lähtökohtanaan ajatusta, että yhteistoiminnallisuuden periaate auttaa kouluja ja kuntia rakentamaan kestävämmän ja oikeudenmukaisemman opiskelu- ja toimintakulttuurin. Teos on siis myös puheenvuoro koulun systeemisen kehittämisen puolesta. Tekijät lupaavat kertoa myös hieman yhteistoiminnallisuudesta maailmalla koulua uudistavana globaalina liikkeenä!

Halusin tämän oppaan itselleni, koska olen kiinnostunut yhteistoiminnallisuuden käytännöistä ja periaatteista, kuinka ne ovat toimineet ja toimivat tässäkin ajassa. Kysyin itseltäni ennakkoon, kaipaako tämä aika ja tämän ajan koulu erityisesti yhteistoiminnallisuuden taitoja, itse kun olisin halukas kehittämään ryhmätyötaitojen oppimista omien opiskelijoitteni kanssa.

Teoksen luettuani olen yhä vakuuttuneempi, että kaipaa. Koulu on myös minun nähdäkseni suuressa muutoksessa yhteistoiminnallisempaan suuntaan. Eri tavoin yhdessä tekemisen tietotaitoa pitää päästä jakamaan ja tietoisesti suunnittelemaan enenevissä määrin sekä toteuttamaan erilaisia yhteistyömuotoja, jotta sekä opettajat, oppilaat että hallinnon väki voivat paitsi tehdä mutta myös päästä nauttimaan yhä hedelmällisemmästä yhteistyöstä.

Teos on sisällöltään niin laaja, että myös teoksen tekijät suosittelevat sen käsittelyä yhteistoiminnallisissa lukupiireissä. Opas rakentuu seuraavasti: ensin tekijät kertovat yhteistoiminnallisuuden perusideoista ja neljästä tasosta. Kouluopetuksen historiakatsaus sekä tekstit yhteistoiminnallisuuden juurista ovat hyvin mielenkiintoisia, jotta voimme edes yrittää ymmärtää pedagogisia virtauksia.

Luku neljä eli Yhteistoiminnallisuus oppimisen muutosvoimana on teoksen moottori ja sydän. Siinä puhutaan muun muassa aktiivisesta oppimiskäsityksestä, sisäisestä motivaatiosta sekä siitä, kuinka yhteistoiminnallisuus voi sujua kuin leikki, miten yhteistoiminnallista oppimisprosessia suunnitellaan ja työskentelytottumuksia parannetaan yhteistoiminnallisuuden avulla.

Tämän jälkeen tekijät siirtyvät käsittelemään yhteistoiminnallista johtamista koulun ja kuntien tasolla sekä valtakunnallista yhteistoimintaa ja luomaan katsaukset sekä vastenmieliseen että huikeaan kuvaan suomalaisesta koulusta vuonna 2035. Ilman ns. kauhukuvaa en minäkään lukijana olisi kirkastanut haaveitani koulun tulevaisuudesta niin vahvasti: koulu on sivistyksen pohja ja yhteistoiminnallisuuden keidas.

Teoksen arvoa usein lisännee se, että siihen on tarve palata jälkeenpäin, koska kaikkea tietoa ei voi sisäistää kerralla ja lukijalla on tunne tiedon tarpeellisuudesta. Toinen arvoa lisäävä seikka on vaikka se, että lukija vaikuttuu ja ottaa tiedostaen tai tiedostamattaan teoksen ajatuksia omikseen sekä vie niitä käytäntöön.

Näin kävi tässä tapauksessa ainakin minulle. Luin teoksen ensimmäistä kertaa viime vuoden elokuussa ja nyt toisen ja kolmannen kerran tammikuussa. Huomasin lukiessani toista ja kolmatta kertaa, että esimerkiksi itsearvioinnin tekemiseen oppilaiden kanssa olin syksyllä ottanut – kiitos Yhdessä oppimisen – vahvan linjan oman oppimisen sanoittamisen puolesta.

Itsearviointipohjaan 7.luokkalaisille olennaisena osana kuului, että oppilas arvioi omaa osaamistaan kirjaimin, jotka ovat valmiiksi perusteltu (esim. K = kiitettävä, osaan opettaa asian muille ja soveltaa oppimaani käytäntöön ja toinen ääripää V = tunnistan asian/ aiheen, mutten muista sen sisältöä juurikaan).

Tämän ensimmäisen vaiheen itsearvioinnin jälkeen oppilas tiivisti tärkeimpien opittujen asioiden listaan aiheista määritelmiä ja sisältöjä mahdollisesti oppikirjaa ja nettiä apuna käyttäen. [Tekijät: ”Odotus laaja-alaisesta osaamisesta edellyttää, että oppilaiden pitää osata tehdä yhteenvetoja, selittää ja opettaa asia muille.” s.91]

Tässä kohtaa on vielä mahdollista myös, että oppilas osallistuu tärkeimpinä pitämien asioiden arvottamiseen yhdessä opettajan ja muiden kanssa.

Itsearviointi tällä tavoin tuntui opetus- ja kertaamistilanteelta, johon mielestäni oppilaalla oli ja on mahdollisuus vaikuttaa. Kun oppilas oli kiteyttänyt syyslukukauden pääasiat kaksisivuiseen monisteeseensa tai vihkoonsa, hän sai palata vielä kerran arvioimaan osaamistaan ja merkitä uuden kirjaimen ensimmäiseksi merkityn viereen. Tarkoitus oli motivoida oppijaa oppimaan, kertaamaan ja näyttämään taitonsa, pohtimaan, onko hänellä omasta osaamisestaan realistinen käsitys.

Yhteistoiminnallinen oppiminen tähtää teoksen tekijöidenkin mukaan oppimisen reflektointiin yhdessä muiden kanssa – teettämäni kertaus- ja itsearviointimonisteen sai tehdä yksin, pareittain tai pienissä pöytäryhmissä. ”Oma osaaminen ei ole muilta pois” ja ”pois bulimiaoppimisesta” tuli hyvin näkyväksi: oppiminen onkin kertausta, työntekoa ja osaamistaan voi jakaa ja eriävistä mielipiteistä ja määritelmistä voi keskustella.

Yhteistoiminnallisen metodin keskeiset tuntomerkit ovat (s.24):

1. Positiivinen sosiaalinen riippuvuus ryhmän jäsenten kesken

2. Yksilöllinen vastuu ryhmässä

3. Osallistava, avoin vuorovaikutus ryhmän sisällä

4. Sosiaalisten taitojen hallinta ja harjaannuttaminen

5. Yhdessä tapahtuva arviointi ja pohdiskelu (reflektio)

Kaikki kohdat ovat mielestäni tärkeitä pohdittavia, mutta etenkin 5. eli arvioinnin muuttuminen muuttaa koko koulukulttuuria – ja toivottavasti yhteistoiminnallisemmaksi. Tehtyään tänä syksynä monialaisen oppimiskokonaisuuden neliviikkoisen projektityön oppilas sai myös loppukyselyssä pohdittavakseen omat oppimisen esteensä ja oliko yksi niistä esimerkiksi avun ja palautteen pyytäminen.

Yhteistoiminnallinen oppiminen ymmärretään monin tavoin. Yleisimmällä eli makrotasolla se on pedagoginen lähestymistapa. Toisella tasolla se on erilaisten tutkimusperustaisten koulukuntien kehittämiä opetus- ja oppimismenetelmiä, kuten palapelimenetelmä ja ryhmätutkimus. Mikrotasolla se ymmärretään tekniikoina, toiminta- ja käyttäytymismalleina, jotka ovat usein osia edellä mainituista menetelmistä. Yhteistoiminnallisen oppimisen periaatteet ja menetelmä koottiin myös vuonna 2002 julkaistuun Yhteistoiminnallisen oppimisen käsikirjaan (Sahlberg & Sharan 2002).

Yhteistoiminnallisuuden juuret voidaan jäljittää 1800-luvun lopulle, jolloin yhdysvaltalainen koulutusfilosofi John Dewey esitti ajatuksiaan siitä, miten oppilaiden keskinäistä vuorovaikutusta voisi vahvistaa oppimistilanteissa. 1940-luvulta lähtien näitä ajatuksia ryhdyttiin soveltamaan ryhmädynamiikkaan perustuviin opetusjärjestelyihin. Matti Koskenniemen pedagoginen ajattelu loi yhteistoiminnallisuudelle pohjaa ja omat merkityksensä suomalaisessa pedagogiikassa. 1970-luvulla kasvatustieteelliseen sanastoon vakiintui yhteistoiminnallisen oppimisen (cooperative learning) käsite.

Koulumaailman isoja haasteita ovat oppilaiden sitoutuminen ja aktiivinen osallistuminen opiskeluun sekä sosiaalisten taitojen kehittäminen. Koululuokkien kasvava heterogeenisuus haastaa perinteisen opettajajohtoisen opetustavan. Oppilaiden oikeutta tehdä valintoja ja osallistua oppimisprosessiin halutaan siksi lisätä. Sama koskee opettajien osallistamista ja organisaation yhteisöllistä oppimista, kirjoittavat tekijät.

Yhdessä tekeminen, yhteisöllisyys ja sosiaalisten taitojen oppiminen ovat kaikki vahvasti mukana uusissa opetussuunnitelman perusteissa. Voisimmeko ajatella ja todeta jatkossa niin, että sosiaaliset taidot vaikuttavat oppimistuloksiin? Ainakin teoksen tekijät muistuttavat sosiaalisten taitojen merkityksestä oppimiselle: Mitä oppilaat osaavat tänään tehdä yhdessä, he osaavat tehdä huomenna itsekseen. Asiantuntemuksella toteutettu oppilaiden pienryhmissä tapahtuva yhteistoiminta edistää oppimista tehokkaammin kuin keskinäinen kilpailu. Näihin ajatuksiin teos antaa kysyjälle oivaa apua ja toteuttamisen toivoa.