Kysymysten tekemisen tärkeydestä

Tämän kirjoituksen innoittajana ja alkusysäyksenä on toiminut hiljattain Facebookin ryhmässä Yksilöllinen oppiminen ja oppimisen omistajuus julkaistu statuskirjoitus, jossa Pekka Peura nostaa esille tutkimustuloksiin nojaten seikan (Saku Tuominen: Luova järkevyys, 2014 Otava), mihin oppijoiden kysymykset loppuvat, kun alakoulun alaluokat jäävät taakse.

Statuksen piilokysymyksinä voisivat esimerkiksi olla kysymykset, opettaako koulu meitä kysymään ja kyseenalaistamaan; osaako (tai saako) oppija kysyä (tarpeeksi) sekä miten meille opetetaan kysymistä (ja ajattelua).

Onhan meidän kaikkien mielestä kysymysten tekeminen kuitenkin perusta uuden oppimiselle, ja kysymykset ovat oppimisprosessissa olennaisia työkaluja?

Menetelmiä etsitään, kuinka aktivoida ja osallistaa oppija (kysymään).

Kirjoittelin Pekka Peuran statukseen muutaman tiedossani olevan esimerkin, jotka haluan jakaa vielä tässä. Lisään joukkoon yhden esimerkin Eija Rouglen, amerikkalaisen professorin, joka kävi koulullamme vierailemassa noin vuosi sitten, innoittamana.

Kerron myös muutamista ajatuksista, jotka tulivat esille Ville Keräsen dialogisuutta koskeneessa Pro Action Caféssa eli työpajassa viime toukokuun Otavan Opiston Art of hosting – how to design and host learning –koulutuksessa.

Menetelmä 1:

Jostain joskus luin tällaista: Luokan ovella/tunnin alussa oppilas saa (post it -lapun) ja tehtävän, että kirjoittaa ylös aiheeseen liittyvän ennakkokysymyksensä ja jää sitten odottelemaan, saako hän tietyn ajan kuluessa/ tunnin loppuun mennessä siihen vastausta. Varmasti aktivoi.

Tunnin kuluessa hän kirjaa ylös myös oman kysymyksensä/omia kysymyksiä aiheesta, jotka kootaan jollain menetelmällä ja tarkastellaan esim. pienryhmissä.

Kommentilla on 18 tykkäystä ja nurmijärveläinen rehtori Mikko Jordman kommentoi kommenttiani näin:

Tää Nina Maunun juttu on hieno. Se tosin edellyttää siitä, että oppilaalla on edes joku käry sitä mitä tunnilla on tarkoitus oppia. Jos ei ole, opettajalla on iso kysymys ratkaistavana. Jonka myötä ratkeaa monta muutakin.

Tai opettaja voi sanoa: Jos te kysytte tyhmiä, se johtuu siitä, että opetus ei ole onnistunut. Epäonnistuminen kunniaan, opekin voi parantaa vain epäonnistumisen kautta!

Menetelmä 2:

Aiheeseen liittyvä kinesteettinen tarinatäydennys pienryhmissä "Radalla", jossa on valmiita kysymispisteitä tarinan kaavaan liittyen, esim.:
1. Missä (ollaan)?
2. Kuka/ketkä?
3. Mikä? (toistuva esine/asia eli tarinan motiivi)
4. Mitä (tapahtuu, ongelma)?
5. Mitä seuraa? (Miten tarina loppuu/jatkuu?)

Oppilaat kävelevät pienryhmässä pisteeltä pisteelle ja saavat siirtyä eteenpäin, kun ovat päättäneet vastauksensa yhdessä. Tämä idea sisältää myös ajatuksen kävelypalaverien tehokkuudesta.

Menetelmä 2:n avaus:

Tämä idea tuli mieleeni luovan kirjoittamisen oppitunnilla tarinan kertomisen ja aristotelisen draamankaaren opettamisen yhteydessä. Miettiessään yhdessä esimerkiksi aihetta, kertojaa, näkökulmaa, teemaa, oppija käy kuin huomaamatta kertomisen peruspilareita läpi eikä tankkaa niitä vain oppikirjasta.

Myös tarinan kertominen draamallisesti on taitolaji, jota voi harjoitella. (Ks. myös blogikirjoitukseni Draaman vuosi 2015, siellä perusmenetelmä.)

Menetelmä sai aikaan mm. tällaisen kommentin Teemu Korhoselta:

Tuosta sinun radastasi... Olisiko oppijoilla kysymykset pisteillä valmiina? Silloinhan oppilaat ovat tilanteessa, jossa keksitään kysymysten sijasta vastauksia. Vai onko pisteellä vain yksi sana, esim "miksi?", ja oppilaat keksivät kysymyksen, joka alkaa miksi?

- Minuakin kiinnostaisi kokeilla pelkillä kysymyssanoilla. Esim. pussi, josta nostettaisiin kortti, jossa sana.

Teemulla on todennäköisesti mielessä rata, joka sopisi oppiaineeseen kuin oppiaineeseen. Tällä tavoin aktivoimalla oppijat pääsisivät varmasti luomaan omaa oppimiskertomustaan aktiivisesti.

Itse ajattelen myös, että moni oppija tarvitsee mallin eli ensimmäisellä kierroksella valmiit kysymykset. Toisella kierroksella ryhmä voisi lähteä soveltamaan kertomustaan.

Menetelmä 3:

Tarinan kerronta (ohjaajan) välikysymyksin (ks. esim. kysymykset edellä). Aina välillä ohjaaja pyytää vapaaehtoista yhteisessä kerrontapiirissä kertomaan joko zoomaten eli yksityiskohtiin mennen tai laajentaen eli katsomaan asiaa ns. lintuperspektiivistä.

Vastaukset saisi keksiä ihan itse mielikuvitusta apuna käyttäen, jolloin harjoituksesta voisi tulla hauska ja luovuutta kehittävä. Lopuksi tietysti aiheesta keskusteltaisiin.

Menetelmän 3 avaus:

Olen kokenut itse tämän harjoituksen jossakin draamakoulutuksessa vuosia sitten, ja mielestäni se oli paitsi hauska, sen myötä sai oivaltaa monia asioita, myös tarinan kertomisesta. Tällainen ohjattukin tarinan kertomisen menetelmä aktivoi erittäin hyvin koko ryhmän.

Omassa opetuksessani viime syksynä eräs oppilasryhmä kuunteli ”äimän käkenä”, kuinka eräs oppilas pääsi loistamaan tarinan kertomisen taidoillaan ja mielikuvituksellaan tässä harjoituksessa.

Menetelmä 4:

Professori Eija Rougle pisti vieraillessaan yt:ssämme opettajat pienryhmiin ja kyselemään lyhyestä koulu-sanan määrittelytekstistä seuraavan kaavan mukaan.

Tekstin/ aiheen avaaminen pienryhmässä toiminnallisen kysymyssarjan avulla:

Keskustelu toiminnallisena menetelmänä

Eija Rougle, J.Langer: Building Literacy Through Classroom Discussion (2005): - oppilaiden kysymykset tärkeitä; oppimisen tasa-arvoisuus luotaessa rihmastoa

Seuraavat kysymykset pienryhmissä, esim. 5 min/kohta:

1. Mikä on ensi kommenttisi eteen annetusta tekstistä?        

2. Nouseeko tuosta kysymys? Mikä on sinun kysymyksesi?

3. Luokaa yhteinen kysymys ryhmässä.

4. Ohjaaja kokoaa esiinnousseet näkökulmat; purku esim. yhteisen taulun avulla.

Opettajat olivat innoissaan tästä menetelmästä. Se todella aktivoi koko opettajainhuoneen ja energisoi yt:n. Totta kai tätä menetelmää tulisi käyttää myös oppilaiden kanssa.

Ville Keräsen (Tiimiakatemia, Jyväskylä) dialogisuus-pajan ajatuksia muistiinpanovihostani poimittuina:

Ihmiset on saatava keskustelemaan. Ihmiset tietävät monista aiheista paljon. [Oma kokemukseni: usein paljon enemmän kuin tiedämmekään tai mitä päällepäin näyttää.] Meillä on vastuu ja velvollisuus saada ihmiset keskustelemaan enemmän.

Esimerkkinä kysymys ”Mitkä ovat kolme tärkeintä kehittämissuuntaa tai arvoa yhteisössä?” Toistetaan sama kysymys 2-3 kierrosta, 3./4. kierroksella kiteytetään vastaus yhteen sanaan tai kuvaan.

Kysymyspaperia voi vaihtaa, siitä voi luopua ja aloittaa puhtaalta pöydältä.

Hyvä aloituskysymys: Mikä sai sinut tänne?/ Miksi olet täällä? tai Mitä pyörii mielessä?/ Mitä ajattelet? (What brought you here? What´s going on?)

Open space –metodi kerää ihmiset kiinnostuksensa mukaan tietyn kysymyksen ympärille. 1) Mikä on kysymys? 2) Miksi se (tai asia) on tärkeä minulle?

Kun aiheesta on keskusteltu ja aihetta on kartoitettu, kysytään: 3) Mikä on ongelma? (What is missing? What we need more?)

3. käsittelykierroksen jälkeen kysymys kuuluu: 4) Mitä olen oppinut itsestäni? (Mitä tarvitsen? Mistä olen kiitollinen? Mitä teen seuraavaksi? Mitä sain? Mikä oli hyvää [tässä prosessissa]?)

Prosessi on oppimista. Mitä tehdä materiaalilla?

On olemassa erilaisia, eritasoisia kysymyksiä, avoimia ja suljettuja, alkuun ja loppuun, aloittavia ja lopettavia. Avoimet kysymykset johdattavat meitä uusille alueille, uusiin ajattelun suuntiin.

Mieti, onko kysymyksen takana toista tai toisia kysymyksiä.

Ajatuksen takana on aina ongelma, joka aiheuttaa kysymyksen.

Kuinka saada erilaiset ihmiset yhteen kehittämään juttuja, maailmanlaajuisesti?

[Minun kysymykseni: Kuinka selittää toiminnalliset menetelmät?]

Esimerkiksi kysymyksen ”Kuinka saada enemmän vapaaehtoisia?” takana ovat seuraavat kysymykset: Miksi me haluamme vapaaehtoisia? Mikä on vapaaehtoista/ Kuka on vapaaehtoinen? Mitä odotetaan? Sitoutumista?

Kaiken takana ovat ajattelutaidot – ja kysymykset.

Kysymyksiin ei tarvitse löytää heti vastausta.

Open space –menetelmässä kuka tahansa saa kysyä mitä tahansa, esittää oman kysymyksensä.

[Opettajille tarvitaan enemmän aikaa suunnitteluun ja keskusteluun: mitä me opetamme? Mitkä ja millaiset menetelmät? Miten arvioidaan ja hyödynnetään arviointia? Entä oman osaamisen sanoittaminen, myös opettajien osaamisen sanoittaminen, kuinka pitkällä siinä ollaan?]

Lopuksi henkilökohtaiseen tarinaasi. Mieti silmät kiinni:

1. Mistä pitäisi luopua?

2. Mistä olet luopunut ja mitä olet ottanut vastaan?

3. Mikä on se konkreettinen lopputulos, mitä on seurannut, jos olet luopunut ja vastaanottanut jotakin?

Suunnilleen tähän muistiinpanoni loppuvat Otavan Opiston Art of hosting –koulutuksesta tuolta erää.

Kiitos Pekka, Mikko, Teemu, Eija, Ville ja kaikki, jotka kokevat osallisuutta tämän kirjoituksen taustavoimissa! Kiitos fasilitaattori Kirsi Joenpolvelle, joka houkutteli minut viime keväänä Art of hosting –koulutukseen, sekä terveiset parhaillaan Suomenlinnassa meneillään olevaan vastaavaan kansainväliseen tapahtumaan.

Otan hyvin mielelläni lähteitä ja vinkkejä vastaan, miten opettaa dialogisuutta ja kysymistä opetuksessa!

Avoin kirje Leena Pöntyselle ja muille koulun kehittämisestä innostuneille

Hyvä Ylöjärven opetuspäällikkö ja Sitran Uusi koulutus -ydinjoukkoon kuuluva Leena Pöntynen ja muut koulun kehittämisestä innostuneet,

 

Nyt harmittaa. Sitralla on Uusi koulutus -hanke, joka kerää ideoita koulutuksen kehittämiseksi ja tukemiseksi. Ilmoitin mukaan ideani toiminnallisen kieliopin kehittämisestä. Toiminnalliseen kielioppiin liittämäni ja kokeilemani menetelmät käyvät mille tahansa koulutusasteelle ihmisen iästä ja taitotasoista riippumatta. Toiminnallinen kielenoppiminen tarvitsee punaisen langan, jonkunlaisen suunnitelmallisen etenemisen äidinkielessä, erityisopetuksessa, suomi toisena kielessä, vieraissa kielissä varhaiskasvatuksesta aikuiskasvatukseen, ja minä en sanonut sitä Ideakuulutuksessa.

En myöskään korostanut, että en ole toiminut suinkaan yksin, vaan olen tehnyt yhteistyötä alun alkaen Turun yliopiston professori Katri Karasman sekä Espoon kaupungin yläkoulun oppilaiden ja muutamien kollegoitteni kanssa saatuani ja saadessani järjestää toiminnallisen kieliopin koulutuksia jo reilun kolmen vuoden ajan. Turun yliopisto on julkaissut Karasman, silloisen Sarmavuoren, tutkimuksen toiminnallisen kieliopin vaikutuksista oppilaiden asenteisiin vuonna 2011. Tuloksena oli, että kaikki oppilaat, joiden opetukseen oli liitetty toiminnallista oppimista, pitivät menetelmiä hyödyllisempinä kuin perinteistä luento-oppikirja- työkirja –perustaista opetusta.  

Muita yhteistyökumppaneitani, jotka järjestävät toiminnallisen kieliopin koulutuksia ovat ensinnäkin Zodiak –Uuden tanssin keskus, jonka tanssijoita sain muutamia kertoja kouluttaa kieliopin opettamiseen liikkuen. Nyt TALK-hankkeen ja rahoituksen myötä Zodiak on käynyt viemässä kymmeniin Helsingin ja Turun seudun kouluihin kielenoppimisen iloa liikkuen.

Olen ollut yhteistyössä Erilaisten oppijoiden liiton kanssa ja Hero järjestää koulutuksia aiheesta. Liikkuva koulu ja siihen linkittyvät liikunnan aluejärjestöt järjestävät koulutuksia aiheesta. Tiedän, että esimerkiksi Valo-niminen liikunnan alan yritys kehittelee toiminnallisia menetelmiä kielenoppimiseen. Itse olen saanut olla kouluttamassa Liikkuvan koulun kutsumana kolme kertaa ja Tampereella ensi keskiviikkona 18.3. Viime keväänä Seinäjoen koulutuksessa kuvattiin työpajastani YouTube-video Alistuskonjuntiopilkkukarate ja muita toiminnallisia menetelmiä.

Olen toiminut yhteistyössä Kulttuurikeskus Kassandran kanssa, jossa tiedän pidettävän toiminnallisen kielenoppimisen työpajoja maahanmuuttajille, etenkin naisille. Olen pitänyt koulutuksia Suomen kielten opettajain liiton eli Sukolin kutsumana vieraiden kielten ja suomi toisena kielenä opettajille. Yritys nimeltä MeaLingua keskittyy lasten ja nuorten kielenoppimisen kehittämiseen esim. leikin avulla, siis toiminnallisesti.

Olen ollut yhteistyössä Äidinkielen opettajain liiton kanssa ja Helsingin seudun äidinkielen opettajien kanssa saadessani järjestää koulutuksia. Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja 2015 on harmittavasti pari kuukautta myöhässä, joten en voinut liittää sitä tähän lähteeksi. Siellä on aihetta avaava kirjoitukseni Draama + kielioppi = toiminnallista kielioppia? Olen kirjoittanut aiheesta mm. Virkkeeseen 1/2011 Facebookin Toiminnallisen kieliopin ryhmän lisäksi, jonka tiedostoista löytyy lähteitä ja muitakin kirjoittajia kuin minä. Esimerkiksi äidinkielen opettajaksi opiskeleva Sanni Surkka on tehnyt hyvän toiminnallisen kielenoppimisen harjoituskokonaisuuden.

Olen ollut yhteistyössä myös Otavan opiston kanssa järjestäessäni toiminnallista (kielen oppimiseen liittyvää) koulutusta ja siitä on myös olemassa – tosin valitettavan heikkotasoinen, vaikka hyväsisältöinen –video, joka löytyy netistä. Muitakin yhteistyökumppaneita varmasti on, mutten juuri nyt saa kaikkia päähäni. Toiminnallisesta CV:stäni kotisivuiltani yhteistyötahoja löytynee myös lisää.

Tänä keväänä, 7.5., saan mennä myös Rauman opettajainkoulutuslaitokseen vetämään parin tunnin työpajan varhaiskasvattajille. Aiheenani on kielen rikastaminen ja sanavaraston kasvattaminen draaman ja leikin avulla. Kuulun myös Kieliverkostoon, jossa on äidinkielen didaktikkoja, tutkijoita ja professoreita.

Olen ollut ulkomailla Tanskan Kööpenhaminan ja Saksan Hildesheimin yliopistoissa IAMTE:n eli äidinkielen ainedidaktiikan konferensseissa puhumassa aiheesta sekä vetänyt Viron Tallinnan ja Tarton lukioissa ja peruskouluissa muutamia näytetunteja kiitos Zodiak- Uuden tanssin keskuksen ja Suomen Viron -instituutin. Ensi elokuussa olen pääesiintyjä Viron suomen kielen opettajien seminaarissa. Aina, kaikissa paikoissa olen kohdannut aiheesta innostuneita opettajia – ja oppilaita.

Miksi kirjoitan tätä nyt? Kuuntelin tänään internetissä suorana toista ja tällä kertaa viimeistä Sitran Ideakuulutuksen kehittämistuokiota kymmenelle eniten peukutetulle idealle. Itse pistin ideani niin viime tingassa mukaan kuulutukseen, ettei peukutuksia ehtinyt kertyä. Kuitenkin kaikki 130 ideakuulutuksen ideaa käydään Sitrassa vielä läpi. Mitä jos saisin tukijoukkoja oikeasti tähän? Pilottikouluja?

Lisäksi haluan sanoa, että ideassani on kyse ilmiöpohjaisesta, oppiaineiden rajat ylittävästä toiminnasta. Haluaisin kuulua esimerkiksi sellaiseen työryhmään, jossa olisi äidinkielen opettajia, vieraiden kielten opettajia, erityis- ja suomi toisena kielenä opettajia, eri asteiden opettajia varhaiskasvatuksesta ammatilliseen aikuiskoulutukseen, liikunnan alan ihmisiä, tietotekniikan ja pelialan ihmisiä, visualisoijia, joiden kanssa suunnittelisimme toiminnallisia kielenoppimisen kokonaisuuksia eri asteille.

Esimerkiksi 18.3. Liikkuvan koulun Tampereen seminaarissa Likesin tutkija Jouni Kallio esittelee työpajassaan kehittämäänsä X-breikkiä tuntityöskentelyn toiminnallistamiseen. Yhtenä esimerkkinä on Alistuskonjunktiopilkkukarateni ja sen kuvatut liikkeet pelimäisesti, mutta hyvin yksinkertaisesti. On piirretty tikku-ukko ja sen viereen on kirjoitettu alistuskonjunktio. Oppilas matkii tikku-ukon liikkeitä ja näkee myös sanat visuaalisesti. Esimerkiksi jotain tämänkaltaista ja vielä kehitellympää yhteistyötä haluaisin olla tekemässä. Myös oppituntien videointeja?

Sitran web-seminaariin päässeiden ideoiden joukossa oli ainakin kaksi matematiikan opetukseen kehiteltyä ideaa, ei yhtään kielenopetukseen liittyvää ideaa.

Leena, Sinäkin pidit Kalevassa tänään 13.3.2015 ilmestyneestä lehtijutusta, joka kertoo, mitä koulutukseen eniten kaivataan lisää kysyttäessä asiaa oppilailta ja vanhemmilta: vuorovaikutus- ja tunnetaitojen opettamista, ongelmanratkaisua, oppimaan oppimista, yrittämistä, vieraita kieliä. Toiminnallisen kieliopin menetelmät ovat lähtöisin juuri näistä ajatuksista, suorastaan syntyneet näistä ajatuksista: kuinka kielen oppimiseen voidaan yhdistää myös näiden taitojen opiskelemista.
(Ks. http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/viisi-taitoa-joita-kouluissa-pitaisi-opettaa-paremmin-katso-lista/691871/)

Yhteistyössä on voimaa, sirpaleisuudessa ei.

 

Draaman vuosi 2015 - Terveiset Oulusta Yhtä draamaa -seminaarista

Yrittäjäystäväni soitti ja pohdimme ryhmätyön rooleja ja vaikeutta. Kuuntelin häntä, kokenutta fasilitoijaa, ja aloin hehkuttaa hänelle samalla itsekin oivaltaen, että vuorovaikutuksessa on kyse improtyypeistä, joihin kannattaa henkilökohtaisesti tutustua ja joihin voi vaikuttaa niitä tiedostamalla ja niitä (rooleja) harjoittelemalla.

Olin juuri palannut Oulusta Yhtä draamaa –seminaarista (23.-24.1.2015), jonne oli saatu Suomen draamakasvatusalan huippukouluttajat, kiitos ideasta ja onnistuneesta toteutuksesta puuhanaiset Raija Airaksinen-Björklund  ja Saija Laukka sekä järjestelyihin osallistunut upea vapaaehtoinen talkooväki. Olin myös lukenut huolella kolmen päivän ajan Yhtä draamaa –teosta, jonka alaotsikko on Oulun kaupungin draamaopetussuunnitelma. Teoksen on kirjoittanut Saija Laukka ja Jonna Koponen (2.painos 2014, Draamatyö).

 

Tämän selkeästi draaman työtapoja, aihekokonaisuuksia ja niiden perusteita, opetussuunnitelmaa ja arviointia selostavan teoksen soisin löytyvän joka ikisestä oppimiskeskuksesta!

Teoksessa käydään esimerkiksi läpi draamatunnin perusrakenne draamasopimuksineen ja roolin rakentamisineen, esiintymisjännityksineen ja näihin liittyvine harjoitteineen. Draaman opetussuunnitelman osa-alueista käsitellään prosessidraama, improvisaatio, liikeilmaisu, ideasta esitykseen, foorumiteatteri, teatterihistoria, teatterivierailu, annetaan näihin työtapoja ja tuntisuunnitelmia. Kiitos, kiitos, kiitos.

Lopun kruunaa arviointiosuus ja arviointipohjat, jotka selkeyttävät paljon ajatteluani draaman työmenetelmien tavoitteista ja arvioinnista.

Yhtä draamaa –seminaari olikin teoksen julkkarijuhlat: teoksen sisältöjä käytiin läpi erilaisissa draamakasvatusalan työpajoissa. Itse osallistuin Improvisaation alkeet –pajaan, jonka veti Janne Länsitie sekä Draaman ABC, draama kouluissa, jonka veti Anne Sandström sekä Lotta Ora. Muihin pajoihin en ikävä kyllä ehtinyt;)

Sanomalehti Kaleva puolestaan kertoi 23.1.2015 jutussaan Joka heppu saa heittäytyä (K21), että ”Oulu on edelläkävijä draamakasvatuksen tiellä, sillä se on ainoa kaupunki, jolla on jo kunnallinen draaman valinnaisaineen suunnitelma. Uusissa opetussuunnitelmissa draaman käyttöä lisätään äidinkielen ja yhteiskuntaopin opetuksessa.”

Dosentti, TeT Tapio Toivanen mielenkiintoisen toiminnallisesti vedetyssä luennossaan lopulta paljasti luvun 75 merkityksen. Hän on laskenut, että sana ”draama” mainitaan 75 kertaa uudessa perusopetuksen hyväksytyssä opetussuunnitelmassa. Eli minun kielelläni: draama nostetaan kunnolla muiden opetusmenetelmien joukkoon, ellei jopa yhdeksi keskeiseksi menetelmäksi ainakin äidinkielessä ja kirjallisuudessa, mutta myös reaaliaineissa. Draamalle annetaan menetelmänä merkitys ja arvo.

Miksi? Miksi juuri nyt? Toivanen jatkaa diassaan Oppimiskäsitys OPS 2016:

”1) Oppiminen on aktiivista. Oppiminen edellyttää aktiivista toimijuutta, johon liittyy tunnekokemuksia, iloa ja uutta luovaa toimintaa.

2) Oppiminen on vuorovaikutteista.”

[lihavoinnit minun]

Mikä olisi parempi menetelmä kuin draama ja sen erilaiset työtavat?

Yhtä draamaa –teoksen purkua

Kaksi esimerkkiä oppitunneille

1) YSTÄVÄNPÄIVÄÄN

Dramaturgisen mallin valinta (s.43)

Klassinen malli:

Teoksessa esitellään viisivaiheinen tarinankerronnan kaava (s.76), jota hyödyntämällä voidaan kertoa tarina ystävyydestä.

Tarinankerronnankaava: 1) Olipa kerran (Nimeä henkilö, eläin, olio, kuvaile tapahtumapaikka.)

2) Joka päivä hän/se…(Luo rutiini ja kuvaile toimintaa.)

3) Kunnes eräänä päivänä… (Riko rutiini.)

4) Siitä seurasi että…

5) Kunnes viimein…Sen päivän jälkeen…Siitä päivästä lähtien…(Keksi tarinalle ratkaisu, käsittele se ja vie tarina päätökseen.) (ks. esim. Routarinne, S. 2005, 194)

(pienryhmät/ koko ryhmä, useita tarinoita -> tarinankerronnan kaavasta tulee tuttu ja voidaan tutkia, löytyykö tarinoista mitään yhteistä ja mitä tarinat kertovat ystävyydestä juuri tälle ryhmälle ja/tai vieraileville ryhmille)

Kommentti: Kokeilimme tarinankerrontakaavaa Janne Länsitien vetämässä Improvisaation perusteet –työpajassa. Harjoitus oli yllättävän haastava, mielenkiintoinen ja toimiva.

Simultaani malli:

Jaetaan suurempi ryhmä 2-4 pienempään ryhmään. Toiset tekevät tanssin ystävyydestä, toiset kirjoittavat runon ystävyydestä. Yhdistetään ja esitetään molempien ryhmien tuotokset yhtenä kokonaisuutena samanaikaisesti.

Kommentti: Tätä voisi kokeilla ensin oman ryhmän kanssa, sitten kutsua vierailijaluokka eli ystävyysluokka, tekemään samaa.

Metafiktiivinen:

Osallistujat asettuvat tilaan sikin sokin ja jokainen huutelee satunnaisessa järjestyksessä yhtä aikaa tai päällekkäin tai erikseen sanoja. Ensimmäinen sana liittyy ystävyyteen, ja siitä jatketaan sana-assosiaatioperiaatteella. Sanoja huudellaan eri äänenpainoilla ja tunnetiloilla. Sanaan voi yhdistää myös mieleen tulevan liikkeen. Esitys toteutetaan jossain tavanomaisesta poikkeavassa miljöössä, kuten koulun ruokalassa.

Kommentti: Vaatii pohjustusta ja motivointia yläkoulussa? Voisi mielestäni toteuttaa ensin ”turvallisessa” luokkatilassa tai koulumme lämpiössä.

2) ROOLIN RAKENTAMINEN (esim. näytelmään, kirjoittamisessa fiktiivisen hahmon luomiseen)

Puhe- ja kävelytyylin etsiminen (s. 44-45)

Oppilas eläytyy roolihenkilönsä asemaan ja etsii kehon kautta roolihenkilön ilmaisua. Oppilas voi kokeilla erilaisia kävelytyylejä esimerkiksi seuraavasti:

Miten pitkä askel on?

Miten nopeasti roolihenkilö liikkuu?

Onko lantio edessä, takana, sivulla vai keskellä?

Onko leuka ylhäällä, alhaalla vai keskellä?

Onko rintakehä edessä vai takana?

Millaisia kulkureittejä roolihenkilö kulkee?

Onko hänen etenemisensä suoraviivaista ja tarkkaa vai mutkikasta ja haaveilevaa?

Onko roolihenkilöllä jokin pakkoliike tai pinttynyt ele?

Kun kävelytyyli on löytynyt, oppilas voi kokeilla, millainen puhetyyli tuntuisi roolihenkilölle sopivalta.

Puhuuko hän jollain murteella?

Käyttääkö hän tiettyjä täytesanoja?

Millainen on puheen rytmi? Puhuuko hän hitaasti vai nopeasti?

Onko intonaatiossa vaihtelua vai onko puhe monotonisen tasaista?

Onko hänellä jonkinasteinen puhevika, änkyttääkö hän?

Lopuksi oppilas yhdistää roolihenkilön kävely- ja puhetyylit, ja toiset antavat siitä palautetta.

Kommentti: Aion tehdä tämän harjoituksen 8.luokan ilmaisuryhmäni kanssa, kun parhaillaan harjoittelemme koulumme vuosijuhlanäytelmää, joka tällä kertaa on Maija Poppanen. Tervetuloa Espooseen Kilonpuiston kouluun 3.3. klo 18, mutta muista ilmoittautua minulle, jotta varmistat paikkasi. (ninamaunu@yahoo.com)

Myös palautteen antamista voidaan harjoitella tämän harjoituksen avulla.

Aion myös perehtyä tämän harjoituksen avulla roolihenkilön rakentamiseen 7. luokan ryhmäni kanssa, kun aloitamme pian kertomuksen kirjoittamisharjoitukset ja itse kertomuksen kirjoittamisen. Näin voimme saada yllättäviä, erilaisia roolihenkilöitä ja syvyyttä henkilöhahmoihin.

MUUTA:

Sain teoksesta lukemattomia vinkkejä toiminnalliseen kielioppiin, muun muassa varmistuksen ohitanssin (s.139-140) mahdollisuuteen kieliopin opetuksessa. Luokanvalvojan roolissa toteutimme jo myös pienimuotoisen foorumiteatterin Kuinka selvität konfliktin –luvun valossa.

Ohjaajaa/ opettajaa auttavat myös esim. kuvaukset 9. luokan hyvän tason osaamisesta (s.131) ja arviointitaulukot 4. , 8. ja 9. luokille, joissa eri osa-alueita pisteytetään 5-0. Arviointitaulukot käyvät mielestäni myös ja etenkin hyvinä pohjina oppilaiden omille itsearvioinneille.

Ohjaaja pääsee myös itse kehittymään esim. mietiskellessään omaa improtyyppiään. Jokaisessa improtyypissä esimerkiksi heittäytyjästä taivaanrannanmaalariin on sekä hyvää että huonoa ja näin maailmankatsomus, itsetietoisuus ja –tuntemus sekä ne tärkeät vuorovaikutustaidot pääsevät kehittymään itse kullakin. (ks. luku Viisi näkökulmaa improvisaatioon: 1) Virheisiin suhtautuminen, 2) Itsekontrolli, 3) Fokus eli itseen, toisiin esiintyjiin ja yleisöön suuntautuvat improvisoijat, 4) Valtatasapaino eli kuljettajat ja matkustajat, 5) Toimintastrategia eli millaisilla keinoilla kohtausta rakennetaan)

Teoksen tekijöiden ideana on, että profiloinnin kautta "heikot" saavat positiivista palautetta ja lahjakkaat, jotka saavuttavat peruskoulun tavoitteet helposti,  saavat myös jotain mitä kohti jatkaa ja kehittyä.  Eli vuorovaikutustaitojen kehittymiseen, palautteen antamiseen ja luokan keskeisten vuorovaikutustaitojen löytämiseen saa vinkkejä teoksesta löytyvistä oppilaan ja opettajan profilointilomakkeista.(ks. liite 9. Oppilaan improprofiili s.179 (täytettävä itsearviointilomake) ja liite 10. Opettajan improprofiilin koontilomake s.184)

Kiitos vielä kerran onnistuneesta Yhtä draamaa –seminaarista ja teoksesta. Seminaariin osallistuneet sata kuusi henkeä antoivat silminnähden erittäin hyvää palautetta järjestäjille. Toivon seminaarille jatkoa, tarve kentällä on ilmeinen. Ja Yhtä draamaa –teokselle toivon käyttöä jokaisessa opinahjossa!


Kuvassa Tapio Toivanen 23.1.2015 Oulussa Yhtä draamaa -seminaarissa

Fyysinen kirjoittaminen - mainio keskeneräisyyden tunnustava menetelmä

Osallistuin syksyllä 2014 Lahdessa Kansalaisfoorumin järjestämälle fyysisen kirjoittamisen kurssille. Paja oli neljän tunnin mittainen ja sen veti teatteri-ilmaisun ohjaaja Tiina Tanskanen-Paavola, joka on saanut oppinsa mm. kirjailija, teatteritaiteen maisteri Siri Kolulta.

Tiina vetää Helsingin työväenopistossa 24.-25.1. 2015 kahden päivän kurssin Liikkeestä sanaksi – kehon kertomaa, jonne en itse ikävä kyllä pääse. Nimittäin fyysinen kirjoittaminen, body writing tai jopa dance writing, on metodi, jonka voin sanoa näinkin lyhyen tuttavuuden jälkeen sopivan minulle ja jonka ennustan tulevan aiheesta kiinnostuneille pikkuhiljaa tutummaksi. Soisin metodin pääsevän myös eri asteiden opiskelijoiden käyttöön.

Kurssin jälkeen en löytänyt googlaamalla juuri mitään teoreettista tietoa saati kirjallisia lähteitä fyysisestä kirjoittamisesta, en edes hakusanoilla body writing tai dance writing. Kansainvälisiä konferensseja aiheesta on jo järjestetty, joten jossakin tietoa on.

Aihe on kuitenkin niin mielenkiintoinen ja kutkuttava, varmaankin sen omaperäisyyden, kummallisuuden ja menetelmään liittämäni uutuuden tunteen vuoksi, että päätin uskaltaa kirjoittaa menetelmästä mututuntumalla, yhden kokemuksen saaneena, lisää kokemusta ja tietoa aiheesta janoavana.

Kirjoitan nyt syksyisestä kokemuksestani siten, miten minä sen muistan kuukausia jälkeenpäin ja millaisia oivalluksia koin. Pohjaa kokemukselleni antaa tulevan kevään 2015 Liikkeestä sanaksi Helsingin työväenopiston kurssi, joka esitellään netissä seuraavasti, ja jonka mukaan toimimme myös syksyn kurssilla:

Tutustutaan fyysisen kirjoittamisen työtapaan: mitä kehon aktivointi saa aikaan kirjoitusprosessissa. Etsitään erilaisia tapoja tuottaa tekstiä, kirjoitetaan fyysisten harjoitusten pohjalta. Fyysisen kirjoittamisen pohja on keholähtöisessä ajattelussa. Kurssilla etsitään tekstin tuottamiseen vaihtoehtoisia tapoja ja ajatellaan kirjoittamista kehollisena prosessina, ei vain älyllisenä. Kurssilta saa voimavaroja ja näkökulmia kirjoittamiseen. Harjoitteita tehdessä tulee lämmin. Niiden jälkeen on kirjoitustuokioita. Harjoitukset sopivat sekä aloittelijoille että pitempään kirjoittaneille, jotka haluavat löytää kirjoittamiseen uusia työkaluja.

Pilkon kokemukseni näihin lauseisiin:

1) Tutustutaan fyysisen kirjoittamisen työtapaan: mitä kehon aktivointi saa aikaan kirjoitusprosessissa. Etsitään erilaisia tapoja tuottaa tekstiä, kirjoitetaan fyysisten harjoitusten pohjalta.

Tämä tarkoitti minulle, että tosiaankin tutustuimme erilaisten musiikkien, rytmien ja niihin liittämieni liikkeiden kautta, mitä erilaiset rytmit ja niihin liittämäni liikkeet saivat aikaan kehossani ja mielessäni ja miten nämä muutokset vaikuttivat kirjoittamiseen, sen laatuun ja esimerkiksi lauseiden pituuteen.

Olimme alkupuolella liikkuessamme eläimiä, ja jälkeenpäin keskustelin erään osallistujan kanssa, kuinka hassulta ja epämukavaltakin aikuisesta ihmisestä tällainen leikkiminen ja roolinotto saattoi tuntua. Mutta niin oli tarkoituskin. Ja kaikki tajusivat sen, lisäsi kurssikaverini. ”Olimme samassa veneessä.”

Ajattelen leikin hyödyllisyydestä myös näin: Leikkiessään oma ego pyrkii katoamaan ja minuuden rajat laajenevat. En ole enää niin itsekeskeinen ja rentoudun, kun näen, että muutkin hassuttelevat. Pinnistelen olevani koko ajan enemmän minä, sellainen tyyppi, joka ei muiden tekemisistä ja ajatuksista välitä. Keskityn kehooni ja hetkeen. Rentoutuminen lisää luovaa tilaa. Heittäytyminen hetkeen kannattaa. Tiedän, että se tulee palkitsemaan, oman mieleni, oman kehitykseni.

Elämä on seikkailu. Eikä sitä tarvitse olla aina kontrolloimassa.

Mielestäni näiden eläinleikkilämmittelyjen jälkeen kirjoitimme ensimmäisen tekstin, joka sai kyyneleeni valumaan. Sai kirjoittaa vapaasti tuntemuksista, ajatuksista, mistä vain, vaikka ihan hölynpölyä, eli näin aloimme murtaa jäätä, minun kuortani.

Kyyneleet eivät haitanneet minua yhtään. Tunsin itseni vahvaksi, minulla oli ns. jalat tukevasti jalat maassa. Istuin ja kirjoitin muun muassa:

”Jäkälä on kukka. Älä tallo sitä. Kestää sata vuotta, ennen kuin se uusiutuu.” Kirjoitin kirjoittamisesta; olin mieleni maisemassa maalla, sukutarinan luona. ”Luota tarinaan.” ”Yksityiskohdat riittävät. Ihmiset kiinnostuvat kyllä.”

2) Fyysisen kirjoittamisen pohja on keholähtöisessä ajattelussa. Kurssilla etsitään tekstin tuottamiseen vaihtoehtoisia tapoja ja ajatellaan kirjoittamista kehollisena prosessina, ei vain älyllisenä. Kurssilta saa voimavaroja ja näkökulmia kirjoittamiseen.

Oivallukseni, jälkeenpäin syntynyt: olen taipuvainen perfektionismiin, joka estää toisinaan minua tekemästä ja kokeilemasta asioita. Fyysisen tekemisen lisääminen kirjoittamisprosessiin rentoutti mieltäni, ja mitä enemmän liikettä ja keskeytyksiä jopa kesken jonkun tehtävänannon tuli, sitä paremmalta minusta melkein tuntui. Keskeyttämiset eivät siis hajottaneetkaan ajatteluani juuri siitä tekstistä ja aiheesta, mitä olin kirjoittamassa. Päinvastoin, tekstin laatu saattoi jopa parantua, varsinkin fyysisimmän, nopeimman ja annetun liikesarjan jälkeen koin näin. Aivan kuin aivot olisivat saaneet enemmän happea, eli miettimisaikaa. Alitajunta toimi.

Yksi opetus lisää: luota, alitajuntasi toimii.

Ehkä tätä oivallusta voisi käyttää jatkossakin. Kun aivot jumittavat, ja vaikkei aina siltä tuntuisikaan, nouse ylös, pidä tauko kirjoittamisessa.

Myös Outi Kallionpää sivuaa aihetta fyysinen kirjoittaminen ajankohtaisessa blogissa Uusi kirjoittaminen (lihavoinnit minun) (linkki: uusi kirjoittaminen, 5.12. 2014) ja puhuu kehon ja mielen rauhoittamisen tärkeydestä kirjoittamisprosessin yhteydessä:

” - - erilaiset tekstilajit vaativat erilaisia kehollisia ja mentaalisia tiloja. Tietotulvan keskellä tapahtuva, hektinen monisuorittaminen sopii mainiosti nopeisiin, puheenkaltaisiin genreihin, mutta keho ja mieli on osattava tietoisesti rauhoittaa ja saattaa läsnäolon tilaan pitkäjänteistä tekstin tuottamista ja luovuutta vaativissa tekstilajeissa.”

Kallionpää määrittelee ja laajentaa käsitystä ”uudesta kirjoittamisesta”, jonka perusta on toiminnallisuudessa:

”- - uuden kirjoittamisen perusta on toiminnallisuudessa. Se ilmenee ihanteellisemmillaan luovana ja sosiaalisena, keholla tapahtuvana tekemisenä. Tehdään taidokas käsityö tai maalataan taulu, joka jaetaan kuvana asiaan vihkiytyneissä verkkoyhteisöissä, joissa myös kokoonnutaan säännöllisin väliajoin kasvokkain keskustelemaan yhteisöä yhdistävästä teemasta.  Tai vaikutetaan tärkeään asiaan tekemällä yhdessä tanssi tai näytelmä ja esitetään se verkossa musiikilla ja tekstillä ryyditetyn videon avulla.

Parhaimmillaan siis myös uudet kirjoitustaidot ovat kiinteästi kosketuksissa kirjoittajan oman ja ympäröivän maailman fyysiseen todellisuuteen ja vahvistavat kehollisuutta inhimillisen kokemuksen perustana.”

Näinkin voi siis olla. Joka tapauksessa taidankin olla hyvin ajankohtaisen aiheen kimpussa: fyysisyys ja siitä huolehtiminen liittyvät kirjoittamiseen moninaisesti.

3) Harjoitteita tehdessä tulee lämmin. Niiden jälkeen on kirjoitustuokioita. Harjoitukset sopivat sekä aloittelijoille että pitempään kirjoittaneille, jotka haluavat löytää kirjoittamiseen uusia työkaluja.

Harjoitukset etenivät omien muistiinpanojeni mukaan näin: Ensin oli liikuntalämmittelyt ja vapaamuotoinen tekstinkirjoittaminen. Kirjoittamiselle annettiin aina aikaraja, jonka muisti vain siitä, kun opettaja sanoi: ”Jatketaan” ja antoi uuden tehtävänannon.

Meille annettiin otsikkoja musiikin ja liikkumisen jälkeen, mm. Sinä päivänä, ja ohjeena oli ”Anna karhun näkyä tekstissä”. Sitten oli Hurjat kekkerit – ja saattoi olla muitakin otsikkovaihtoehtoja, mutta minä valitsin tämän. Tuolloin tapahtui jo tekstin parissa selvää vapautumista, toisin sanoen pidin hauskaa ja minua alkoi naurattaa. Vapautuminen oli alkanut näkyä jo kehonkielessäni, ja nautin siitä. Aivan kuin olisin löytänyt sisäisen koomikkoni, aivan kuin olisin muistanut: hei, minäkin osaan olla hauska. Ja itse asiassa, näin ajattelin, koomisten tilanteiden tajuaminen ja huumori taitavat olla vahvuuksiani. (Ja se voisi näkyä teksteissä. Voisi näkyä enemmänkin.)

Tällainen kokemus on tietysti voimaannuttava, ja se saatiin aikaan ”kehollisuudella”, kehon huomioon ottavalla eli kokonaisvaltaisella menetelmällä.

Seuraavasta tekstistä tuli filosofinen: ”Miten hyökkäät? Miten lähestyt saalista?” Edelleen minulla oli hauskaa sekä kirjoittaessani ja liikkuessani, mutta jokin (musiikki?) sai ikään kuin pysähtymään ja mietiskelemään sanoja ja itse elämää. Aivan kuin kirjoittamisessa olisi ”tahtonut liukua syvemmälle”.

Kirjoittaessa ei annettu rajoja, ei ohjeita aiheesta eikä tavasta kirjoittaa. Vain otsikko.

Näiden harjoitusten jälkeen keskustelimme musiikkien rytmeistä ja eläimistä, mitkä sopivat itse kullekin parhaiten – omasta mielestä ja kirjoitusjälkien perusteella.

Loppupuolella annettiin kolme otsikkovaihtoehtoa. Pääsin erääseen pöytälaatikkoromaaniini käsiksi, kun otsikko oli Disco. Olipa hieno kirjoittaa jälleen maailmasta, jonka olin jättänyt noin 10-20 vuotta sitten.

Luimme tekstimme ääneen. Olin onnellinen, kun jotkut naureskelivat, hymyilivät, hymähtelivät, kun luin tekstini – olihan tunnelmapalassa ihan naurettavaa nuorten naisten disco-toilailua.

Kun ohjaaja Tiina kyseli lopuksi oivallustemme perään, hän oli kuin ilahtunut siitä, että olin käyttänyt vanhaa aihetta ja/tai materiaalia kurssilla työstämiseen. Minä ilahduin, kun sellainenkin työtapa tuntui sallitulta.

Teimme myös tutkivan harjoituksen siitä, viekö liike ajatusta vai ajatus liikettä. Tavoitteena oli päästää koko keho vapaaksi ja antaa mennä, katsoa, mitä tulee – kirjoituksessa.

Harjoitus oli todella vapauttava, ja vei minut taiteen alkulähteille, lapsuuteen ja siellä tärkeimpiin varhaisiin taidekokemuksiini.

Kirjeestä itselle, Ominaisuudesta, josta en itsessäni pidä, tuli aivan mahtava! Ja siellä, riveillä, on myös minulle tärkeä, alituisesti mielessä kummitteleva kirjallinen aihe, Kananmunatyttö. Ja se, kuinka isoäiti on ollut minulle yksi elämäni tärkeimpiä ihmisiä.

Harjoitusten jälkeen Tiina-ohjaaja kysyi myös lauseistamme: onko teksteissämme epätyypillisiä tai tyypillisiä lauseita?

Oivallukseni: musiikki vaikuttaa liikkeeseen, musiikki on tunnetta, musiikki vie, musiikki on valtaa. Ja minä, joka yleensä omasta mielestäni kirjoitan liian monimutkaisia ja rönsyileviä lauseita, olinkin joissain teksteissä kirjoittanut hyvinkin lyhyitä ja selkeitä lauseita.

Lopuksi oli vielä yksi tehtävä, joka liittyi itsetuntoon, mutta jääköön se paljastamatta.

Kiitos Kansalaisfoorumille ja ohjaajalle kurssin järjestämisestä, mutta myös kurssitovereille hyvästä, oivalluttavasta yhteistyöstä. Kurssin jatkeita odottaen!

 

 

 

Opettajan lahja

Alkuaikoina minua yläkoulun opettajana Vaasassa lahjottiin seuraavasti: tunneilla oli – mielestäni osin Weilin+Göösin oppikirjan Äikkä vuoksi – niin hauskaa, että otin päämääräkseni, että joka tunnilla nauretaan. Sanoinkin tavoitteestani rehtorille ja vanhemmille jossain tilaisuudessa, ja kaikki jostain syystä nauroivat.

Oppilaat lahjoivat minua milloin pöydälle jätetyllä täydellisellä omenalla tai jopa hopeisilla korvakoruilla, jotka sain eräältä tytöltä. Mielestäni korut olivat ihan liikaa, mutta tyttö vaati minua ottamaan lahjan vastaan.

Mitä tein? Seuraavalla ainekirjoituskerralla kehotin tyttöä kirjoittamaan esimerkiksi avioeron vaikutuksesta nuoren elämään, sillä tiesin, että tyttö kärsi masennuksesta aiheesta johtuen. Tyttö ei kyennyt kirjoittamaan ja masentui lisää. Nyt on minun julkisen anteeksipyynnön paikka. Yksityiselämien käsittely ei kuulu opettajan ja oppilaan kahdenkeskiseen suhteeseen.

Ensimmäinen vakituinen opettajan paikkani oli Vuorikadun yläasteella (nykyisin Vöyrinkaupungin koulu). Näistä vuosista on aikaa noin 17 vuotta. Aivan täydellistä laskuoppia aivoni eivät suostu tässä asiassa noudattamaan.

Postiluukkuni kolahtaa syksyllä 2014. Avaan kirjepaketin. Dadaa. Siellä on alkuvuosien ellei peräti ensimmäisen vuoteni oppilaiden kirjoittama romaani Kova. Avaan kansilehden ja silmäni ovat pudota:

”Mikko ja Karri päättivät tehdä scifiromaanin jo yläasteen ensimmäisellä luokalla. Nyt, 17 vuotta myöhemmin, he julkaisevat Kovan oman tuotantoyhtiönsä, Nowhere Boyn, kautta.”

Alan mielessäni pomppia kattoon. Kirja. Asia, mistä itsekin olen aina haaveillut. Oma tuotantoyhtiö. Vau! He ovat tehneet sen, mistä monet tänä päivänä vain uneksivat.

Luen lisää: ”Karri työskentelee Helsingin yliopistossa ja on erikoistunut halujen, riskien ja sukupuolen filosofiaan. Lisäksi hän näyttelee elokuvissa ja mainoksissa.” Vakuuttavaa, eikö?

Mikko, joka oli ensimmäisenä lähestynyt minua Facebookin viestiosaston kautta ja kysellyt postiosoitettani lähettääkseen teoksen, toimii The Duke –yhtyeen laulaja-kitaristina, säveltäjänä ja sanoittajana. Lisäksi hän työskentelee musiikkivideoiden ja elokuvan parissa kuvaajana, leikkaajana, ohjaajana ja näyttelijänä.

Mitä poikia! Yrittämistä, rohkeutta, oman tiensä kulkemista, intohimoa leijailee heti teoksen alkulehdiltä sakeana ilmaan. Ja lahjakkuutta? Siitä olisi otettava selvää lukemalla heidän kirjoittama teoksensa Kova kokonaan ja - äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan hieman epäilevin ja kriittisin silmin, myönnettäköön.

Mutta ennen lukemista, mitä muistan pojista? Teoksen alkulehtien kuvista päätellen pojat ovat tainneet muuttua ulkoisesti aikalailla. Karri on vähän tutumman näköinen. Mikolla hiukset ovat vain tuuhentuneet ja kasvaneet?

Olivatko pojat takapulpetin poikia, niin kuin muistelen? Karri kiistää Facebookissa asian ja väittää, että istumajärjestystä muutettiin usein ja että hän tykkäsi istua keskivaiheilla. Sitten muistini hämäristä löydän hämärän kuvan, jossa kaksi poikaa selittää innoissaan kertomusta opettajan pöydän lähellä ennen kun tunti on edes alkanut, tai sitten muut olivat jo hävinneet välitunnille.

Pojilla on huoli. He kysyvät neuvoa lopusta, voiko sellaista loppua olla. Onko se uskottava? Voiko niin tapahtua, voiko niin kirjoittaa? Muistaakseni he kysyivät, omien selitystensä ja versioehdotustensa lomassa, mitä mieltä minä olen niin oudosta (ja mahtavasta) lopusta kuin se nyt on (ja jossa kaikki tuhoutuu?).

Näin juonellisesti vauhdikkaita ja räjähtäviä (myös räjähdysaineita sisältäviä?) tekstejä en ollut ennen lukenutkaan, joten varauksettomat kiitokset punaposkisille, kiihkeästi asiaansa selvittäville pojille olivat paikallaan.

Tartun kirjaan Kova. Sisällysluettelo vaikuttaa sekavalta, mutta siinä on varmaan jokin logiikka, joka paljastuu viimeistään lopussa. (Paljastuu!) Teos on omistettu Naisille., joten odotettavissa on varmaan hitunen romantiikkaa, mistä vivahteena pidän. Ja varsinkin, jos kirjoittajina ovat miespuoliset henkilöt.

Teos räjähtää käyntiin Uusi Messias –luvulla.

”Steve Jobsin kuoltua maailma janosi uutta teknologian Messiasta. Henry Hayes tuli kuin tyhjästä. Tuo teräväleukainen nuorta Orson Wellesiä muistuttava karismaattinen nörtti räjäytti potin kerralla. Hayes lanseerasi ajatuksen verkosta, joka voisi olla olemassa ilman varsinaista verkkoa. Koko idea oli kuin vilkkaan yläastepojan scifi-tarinasta.”

Kiinnostavaa ja yhä kiinnostavammaksi muuttuu, ja selitys on jo tuossa alkujaksossa. Kenenpä mielikuvitusta ei ruokkisi ajankohtaisten asioiden, kuten netin kaikkialle ylettyvän valvovan silmän sekä erilaisten yrittäjien ja yritysmaailmoiden kuvaukset tai kirjoittajien ilottelevat fantasiat tulevaisuuden maailmoista ja siellä liikkumisesta, ”omista” unelmistaan ja niiden toteutumispoluista? Teoksessa revitellään täysillä nykyunelmien ja uhkakuvien kanssa, eikä tällaisesta kertojan otteesta, jossa on mukana myös huumoria, voi olla pitämättä. Ansioksi myös laskettakoon, että vaikka kirjoittajia on kaksi, liitossaumat eivät ole näkyvissä.

Erityisen iloinen olen valitusta lajista: edelleen scifi on turhan ylenkatsottu ja marginaaliin jäävä genre suomalaisessa kirjallisuudessa. Sci-fi, ”tulevaisuustiede”, sopii täydellisesti tähän yhteiskunnalliseen fantasiaan, jossa liikutaan taidokkaasti eri aikatasoilla sekä mielen- ja/tai kehon tasojen risteymissä. Varsin muodikasta tai edelläkäyvää, sanoisin.

”Hayesin bisnesideaa epäiltiin laajalti. Sille naurettiin, mutta vaihe vaiheelta Hayes vakuutti epäilijänsä. Lautasantennit olivat nopeasti historiaa, aivan kuin analoginen puhelinverkko aikoinaan. Kukaan ei tiennyt kuinka uusi internet, Supernet, toimi, mutta se toimi kaikkialla ja ilmaiseksi. Hayes oli jo ennestään rikas mies, eikä hän halunnut hyötyä keksinnöstään taloudellisesti. Supernet jaettiin kaikkien käyttöön ja rahamiehet jäivät nuolemaan näppejään. Asia ärsytti monia ja Hayes sai paljon vihollisia, häntä ei nähty julkisuudessa kuin ani harvoin. Oli myös teorioita, että hän olisi kuollut, mutta aina silloin tällöin Hayes antoi kuulua itsestään.”

Mitä tämä on? Tulee mieleen Tuomas Vimma, mutta yhteiskunnallisempana ja filosofisempana versiona. Alkaa tehdä mieli matkustaa, tai: teoksen myötä pääsee kyllä matkoille mm. Suomeen ja Amerikkaan eli siis maailmankaikkeuteen.

Yksi teoksen keskeisimmistä ajatuksista on ajatuksen ja ihmisen elämän vapaus. Alan miettiä kehoa ja mieltä, omia unelmia, ihmiselämän kerroksellisuutta, sitä, mikä meitä kaikkia kiertää ja mihin tärkeisiin asioihin elämämme kiertyy.

Kerronnallisena jännitteenä toimii hyvin Sofia-tarina, unelma naisesta ja menneisyydessä tapahtuneesta kauniista muistosta ja pienen pienistä hetkistä naisen kanssa. Sinne tänne teokseen on lisäksi sekoitettu kiehtovia filosofisia ajatuksia mm. minuudesta.

Kun pääsin poikien kanssa kahville heidän kutsustaan luettuani teoksen, sanoin heille, että ”olette tehneet historiaa”.

Pojat, nykyiset miehet siis, paljastivat kahvilla ollessamme myös yhden tärkeän seikan, miksi äidinkielen ja kirjallisuuden tunnit olivat olleet heille tärkeitä: Koulun ulkopuolisessa maailmassa, silloisen koulun ympäristön pelottavamaineisilla alueilla, heitä odotti jatkuva tappeluiden uhka. Äidinkielen tunnit toimivat pakopaikkana tuosta maailmasta.

Sitä en ollut tiennytkään.

Sain teokseen omistuskirjoituksen:

”Ninalle 26.9.14

Kiitos, että loit meidät

Kiitos, että autoit meitä kirjoittamaan kirjan

Mikko Karri”

No, enpä tiedä, mutta kiitos. Ja kiitos itsellenne, olette mahtavia!

Innolla jään odottamaan seuraavaa romaania, jonka aiheena on kuulemma – rakkaus.

p.s. Teos sai syksyn 2014 Kirjamessuilla kunniamaininnan Indie Book Awards –kilpailussa ainoana romaanina. Teosta voi tilata ottamalla yhteyttä Nowhere Boy´hin (nowhereboy.fi) tai ostamalla sen Akateemisesta Kirjakaupasta.