Opettajan lahja

Alkuaikoina minua yläkoulun opettajana Vaasassa lahjottiin seuraavasti: tunneilla oli – mielestäni osin Weilin+Göösin oppikirjan Äikkä vuoksi – niin hauskaa, että otin päämääräkseni, että joka tunnilla nauretaan. Sanoinkin tavoitteestani rehtorille ja vanhemmille jossain tilaisuudessa, ja kaikki jostain syystä nauroivat.

Oppilaat lahjoivat minua milloin pöydälle jätetyllä täydellisellä omenalla tai jopa hopeisilla korvakoruilla, jotka sain eräältä tytöltä. Mielestäni korut olivat ihan liikaa, mutta tyttö vaati minua ottamaan lahjan vastaan.

Mitä tein? Seuraavalla ainekirjoituskerralla kehotin tyttöä kirjoittamaan esimerkiksi avioeron vaikutuksesta nuoren elämään, sillä tiesin, että tyttö kärsi masennuksesta aiheesta johtuen. Tyttö ei kyennyt kirjoittamaan ja masentui lisää. Nyt on minun julkisen anteeksipyynnön paikka. Yksityiselämien käsittely ei kuulu opettajan ja oppilaan kahdenkeskiseen suhteeseen.

Ensimmäinen vakituinen opettajan paikkani oli Vuorikadun yläasteella (nykyisin Vöyrinkaupungin koulu). Näistä vuosista on aikaa noin 17 vuotta. Aivan täydellistä laskuoppia aivoni eivät suostu tässä asiassa noudattamaan.

Postiluukkuni kolahtaa syksyllä 2014. Avaan kirjepaketin. Dadaa. Siellä on alkuvuosien ellei peräti ensimmäisen vuoteni oppilaiden kirjoittama romaani Kova. Avaan kansilehden ja silmäni ovat pudota:

”Mikko ja Karri päättivät tehdä scifiromaanin jo yläasteen ensimmäisellä luokalla. Nyt, 17 vuotta myöhemmin, he julkaisevat Kovan oman tuotantoyhtiönsä, Nowhere Boyn, kautta.”

Alan mielessäni pomppia kattoon. Kirja. Asia, mistä itsekin olen aina haaveillut. Oma tuotantoyhtiö. Vau! He ovat tehneet sen, mistä monet tänä päivänä vain uneksivat.

Luen lisää: ”Karri työskentelee Helsingin yliopistossa ja on erikoistunut halujen, riskien ja sukupuolen filosofiaan. Lisäksi hän näyttelee elokuvissa ja mainoksissa.” Vakuuttavaa, eikö?

Mikko, joka oli ensimmäisenä lähestynyt minua Facebookin viestiosaston kautta ja kysellyt postiosoitettani lähettääkseen teoksen, toimii The Duke –yhtyeen laulaja-kitaristina, säveltäjänä ja sanoittajana. Lisäksi hän työskentelee musiikkivideoiden ja elokuvan parissa kuvaajana, leikkaajana, ohjaajana ja näyttelijänä.

Mitä poikia! Yrittämistä, rohkeutta, oman tiensä kulkemista, intohimoa leijailee heti teoksen alkulehdiltä sakeana ilmaan. Ja lahjakkuutta? Siitä olisi otettava selvää lukemalla heidän kirjoittama teoksensa Kova kokonaan ja - äidinkielen ja kirjallisuuden opettajan hieman epäilevin ja kriittisin silmin, myönnettäköön.

Mutta ennen lukemista, mitä muistan pojista? Teoksen alkulehtien kuvista päätellen pojat ovat tainneet muuttua ulkoisesti aikalailla. Karri on vähän tutumman näköinen. Mikolla hiukset ovat vain tuuhentuneet ja kasvaneet?

Olivatko pojat takapulpetin poikia, niin kuin muistelen? Karri kiistää Facebookissa asian ja väittää, että istumajärjestystä muutettiin usein ja että hän tykkäsi istua keskivaiheilla. Sitten muistini hämäristä löydän hämärän kuvan, jossa kaksi poikaa selittää innoissaan kertomusta opettajan pöydän lähellä ennen kun tunti on edes alkanut, tai sitten muut olivat jo hävinneet välitunnille.

Pojilla on huoli. He kysyvät neuvoa lopusta, voiko sellaista loppua olla. Onko se uskottava? Voiko niin tapahtua, voiko niin kirjoittaa? Muistaakseni he kysyivät, omien selitystensä ja versioehdotustensa lomassa, mitä mieltä minä olen niin oudosta (ja mahtavasta) lopusta kuin se nyt on (ja jossa kaikki tuhoutuu?).

Näin juonellisesti vauhdikkaita ja räjähtäviä (myös räjähdysaineita sisältäviä?) tekstejä en ollut ennen lukenutkaan, joten varauksettomat kiitokset punaposkisille, kiihkeästi asiaansa selvittäville pojille olivat paikallaan.

Tartun kirjaan Kova. Sisällysluettelo vaikuttaa sekavalta, mutta siinä on varmaan jokin logiikka, joka paljastuu viimeistään lopussa. (Paljastuu!) Teos on omistettu Naisille., joten odotettavissa on varmaan hitunen romantiikkaa, mistä vivahteena pidän. Ja varsinkin, jos kirjoittajina ovat miespuoliset henkilöt.

Teos räjähtää käyntiin Uusi Messias –luvulla.

”Steve Jobsin kuoltua maailma janosi uutta teknologian Messiasta. Henry Hayes tuli kuin tyhjästä. Tuo teräväleukainen nuorta Orson Wellesiä muistuttava karismaattinen nörtti räjäytti potin kerralla. Hayes lanseerasi ajatuksen verkosta, joka voisi olla olemassa ilman varsinaista verkkoa. Koko idea oli kuin vilkkaan yläastepojan scifi-tarinasta.”

Kiinnostavaa ja yhä kiinnostavammaksi muuttuu, ja selitys on jo tuossa alkujaksossa. Kenenpä mielikuvitusta ei ruokkisi ajankohtaisten asioiden, kuten netin kaikkialle ylettyvän valvovan silmän sekä erilaisten yrittäjien ja yritysmaailmoiden kuvaukset tai kirjoittajien ilottelevat fantasiat tulevaisuuden maailmoista ja siellä liikkumisesta, ”omista” unelmistaan ja niiden toteutumispoluista? Teoksessa revitellään täysillä nykyunelmien ja uhkakuvien kanssa, eikä tällaisesta kertojan otteesta, jossa on mukana myös huumoria, voi olla pitämättä. Ansioksi myös laskettakoon, että vaikka kirjoittajia on kaksi, liitossaumat eivät ole näkyvissä.

Erityisen iloinen olen valitusta lajista: edelleen scifi on turhan ylenkatsottu ja marginaaliin jäävä genre suomalaisessa kirjallisuudessa. Sci-fi, ”tulevaisuustiede”, sopii täydellisesti tähän yhteiskunnalliseen fantasiaan, jossa liikutaan taidokkaasti eri aikatasoilla sekä mielen- ja/tai kehon tasojen risteymissä. Varsin muodikasta tai edelläkäyvää, sanoisin.

”Hayesin bisnesideaa epäiltiin laajalti. Sille naurettiin, mutta vaihe vaiheelta Hayes vakuutti epäilijänsä. Lautasantennit olivat nopeasti historiaa, aivan kuin analoginen puhelinverkko aikoinaan. Kukaan ei tiennyt kuinka uusi internet, Supernet, toimi, mutta se toimi kaikkialla ja ilmaiseksi. Hayes oli jo ennestään rikas mies, eikä hän halunnut hyötyä keksinnöstään taloudellisesti. Supernet jaettiin kaikkien käyttöön ja rahamiehet jäivät nuolemaan näppejään. Asia ärsytti monia ja Hayes sai paljon vihollisia, häntä ei nähty julkisuudessa kuin ani harvoin. Oli myös teorioita, että hän olisi kuollut, mutta aina silloin tällöin Hayes antoi kuulua itsestään.”

Mitä tämä on? Tulee mieleen Tuomas Vimma, mutta yhteiskunnallisempana ja filosofisempana versiona. Alkaa tehdä mieli matkustaa, tai: teoksen myötä pääsee kyllä matkoille mm. Suomeen ja Amerikkaan eli siis maailmankaikkeuteen.

Yksi teoksen keskeisimmistä ajatuksista on ajatuksen ja ihmisen elämän vapaus. Alan miettiä kehoa ja mieltä, omia unelmia, ihmiselämän kerroksellisuutta, sitä, mikä meitä kaikkia kiertää ja mihin tärkeisiin asioihin elämämme kiertyy.

Kerronnallisena jännitteenä toimii hyvin Sofia-tarina, unelma naisesta ja menneisyydessä tapahtuneesta kauniista muistosta ja pienen pienistä hetkistä naisen kanssa. Sinne tänne teokseen on lisäksi sekoitettu kiehtovia filosofisia ajatuksia mm. minuudesta.

Kun pääsin poikien kanssa kahville heidän kutsustaan luettuani teoksen, sanoin heille, että ”olette tehneet historiaa”.

Pojat, nykyiset miehet siis, paljastivat kahvilla ollessamme myös yhden tärkeän seikan, miksi äidinkielen ja kirjallisuuden tunnit olivat olleet heille tärkeitä: Koulun ulkopuolisessa maailmassa, silloisen koulun ympäristön pelottavamaineisilla alueilla, heitä odotti jatkuva tappeluiden uhka. Äidinkielen tunnit toimivat pakopaikkana tuosta maailmasta.

Sitä en ollut tiennytkään.

Sain teokseen omistuskirjoituksen:

”Ninalle 26.9.14

Kiitos, että loit meidät

Kiitos, että autoit meitä kirjoittamaan kirjan

Mikko Karri”

No, enpä tiedä, mutta kiitos. Ja kiitos itsellenne, olette mahtavia!

Innolla jään odottamaan seuraavaa romaania, jonka aiheena on kuulemma – rakkaus.

p.s. Teos sai syksyn 2014 Kirjamessuilla kunniamaininnan Indie Book Awards –kilpailussa ainoana romaanina. Teosta voi tilata ottamalla yhteyttä Nowhere Boy´hin (nowhereboy.fi) tai ostamalla sen Akateemisesta Kirjakaupasta.