Miksi käytän draamaa opetuksessa?

Vastauksia haastatteluun, mitä, miten ja miksi draamassa opitaan 7.4.2016

Vastaajana FM äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori, ilmaisutaidon opettaja Nina Maunu

Kuvassa joukko vapaaehtoisia tallinnalaisia lukiolaisia tekemässä lausepantomiimia. (Kuva: Maarja Keba, Suomen Viron-instituutti, 2013)

Muistaakseni ainakin neljä opiskelijaa on viimeisen vuoden aikana kysellyt minulta sähköpostitse, miten ja miksi käytän draamaa opetuksessa. Sen vuoksi julkaisen tämän vastauksen blogikirjoituksen muodossa. Ansiokseni voidaan mielestäni laskea, etten ole suorittanut kuin draamakasvatuksen approbaturin, mutta pyrin käyttämään draamamenetelmiä opetuksessani niin paljon kuin suinkin eli mahdollisesti noin 10 minuuttia tunnista, jollen pyhitä enemmänkin aikaa jollekin pidemmälle asiakokonaisuudelle käyttäen draamamenetelmiä. Tai en välttämättä vain minä pyhitä aikaa, vaan oppilaat ovat saaneet myös itse valita työskentelytapansa. Joskus se on draamalähtöinen työtapa.

Kirjoitan nyt omin sanoin, mitä, miten ja miksi draamassa opitaan ja nojaan ajatuksissani kokemuksiini: näin olen sisäistänyt draamaoppini ja teoriani. Käytän sanaa "draama" tarkoittaen draamamenetelmien käyttöä opetuksessa. Olen pyrkinyt käyttämään ”draamasuolaa ja –sokeria” aina ollessani opettaja, eli noin 17 vuotta. Tämä teksti on viittaus ja vastapari teoriapainotteiseen blogitekstiini Miksi draamaa kannattaa käyttää opetuksessa? (11.10.2015). Eli jos kaipaat teorialähteitä ja niiden avauksia tai kiteytyksiä tästä aiheesta, lue tuo blogi ja tutustu ainakin siinä mainittuihin teoslähteisiin.

Tärkeintä, mitä minun mielestäni draamassa opitaan, ovat vuorovaikutustaidot: toisen kuunteleminen, huomioonottaminen, keskustelutaidot, keskittymis- ja luottamustaidot. Myös itsetuntemus ja hyvän itseluottamuksen avittaminen harjoitusten avulla on hyvin tärkeää. Mutta se, miksi käytän draamaa opetusmenetelmänä tai draamamenetelmiä opetuksessa, pohjaa ajatukseeni yhteisöllisyydestä. Koulussa toimitaan erilaisissa ryhmäkokoonpanoissa kuitenkin. Kuinka voimme auttaa ja tukea toistemme oppimista? Ensin pitää olla itsellä hyvä, luottavainen ja turvallinen olo. Opettajan tärkeimpiä tehtäviä on kasvattaa yksilössä itsetuntoa ja –luottamusta sekä hyvinvointia, että oppija jaksaa ja haluaa olla myös muiden tukena. Parhaimmillaan yksilön yhteisöllisyyden kokemus, hyvä ryhmähenki, nostaa kaikkien ryhmän jäsenten itsetuntoa ja –luottamusta, mikä näkyy hyvinvointina ja parempana opintomenestyksenä.

Eräs vanhempi kerran kuiskasi minulle ennen kevätjuhlan alkua ihmetellessämme ja iloitessamme poikkeuksellisen menestyksekkäästä 9. luokasta, joka seisoi ryhdikkäänä näyttämöllä todistustenjaon yhteydessä: ”Nousuvesi nostaa kaikki laivat.” Kun luokkaan saadaan tällainen oppimisen flow, ”hyvä imu” päälle, kaikki voivat olla tyytyväisiä.

Draaman avulla opitaan siis vuorovaikutustaitoja eli tilan antamista toiselle, kuuntelemista, viestien vastaanottamista, siis myös nonverbaalien viestien ja etenkin nonverbaalien viestien havaitsemista, yleensä havaitsemista eri aistein sekä saatuihin viesteihin vastaamista tietoisesti. Draaman avulla opitaan myös improvisoinnin taitoja eli opitaan pois liiallisesta ajattelusta, liiallisesta ennakoinnista ja pyritään heittäytymään tilanteeseen, jotta uusien näkökulmien synty mahdollistettaisiin. Kun draaman avulla opitaan myös heittäytymään tilanteisiin, se mahdollistaa myös, että päästään ikään kuin toiseen tilaan, usein tämän draamaleikin ja kuvittelun varjolla, ja tutkimaan asioita (vrt. termi esteettinen kahdentuminen).

Puhutaan esimerkiksi roolisuojasta, mikä mahdollistaa näkökulmien laajentamisen sekä katsojalla että itse tekijällä, kokijalla. Draamaharjoituksissa pyritään tarjoamaan mahdollisuuksia vaihtaa ja kokeilla erilaisia rooleja ja siten lisätä ymmärrystä paitsi itsestä niin ympäröivästä maailmasta. Täten draaman avulla opitaan asioita itsestä ja toisista sekä ympäröivästä yhteiskunnasta ja siksi sanotaan, että draamaan osallistujat oppivat arvostamaan itseään ja toisiaan enemmän lisääntyneen itsetunnon ja itsetuntemuksen vuoksi. Draaman avulla voidaan siis voimaantua, havaita lahjakkuutta asioissa, joista ei tiennyt aiemmin.

Draama opettaa paitsi moninäkökulmaisuutta ja sitä kautta empatiaa ja muita tunnetaitoja, tunteiden käsittelyä, niin myös ongelmanratkaisua. Ongelmanratkaisukyvyt ovat yhteydessä moninäkökulmaisuuteen, luovuuteen, heittäytymiseen, kokeilemiseen sekä mielikuvitukseen, jotka ovat asioita, joita voi draaman avulla kasvattaa ja tukea. Draama on kokemuksellista oppimista. Kun ihminen itse tekee asioita, hän käy ajattelunsa kautta tekemistään läpi erilaisin ja itselleen tarkoituksenmukaisin tietoisuusastein. Toisin sanoen, draaman avulla ihmisen tietoisuus omasta toiminnastaan ja toiminnan motiiveista laajenee.

Draama auttaa ihmistä tunnistamaan paremmin omia ja muiden tunteita, mikä helpottaa kaikille joskus eteen tulevista elämän kriiseistä ja kiperistä tilanteista selviytymistä. Draaman harjoittaminen tarjoaa myös syviä yhteisöllisyyden kokemuksia parhaimmillaan sen lisäksi, että se vahvistaa muistijälkiä eli vaikuttaa kokemuksellisena asiana ihmisen muistiin. Draaman avulla ihminen pääsee työstämään vaikeaksi katsomiaan asioita, joten draaman käytöllä opetuksessa saattaa olla myös terapeuttisia vaikutuksia. Draaman avulla voidaan päästä vaikeisiin asioihin helpommin kiinni.

Draama voi tarjota myös elämyksiä, joita voi olla vaikea sanoin selittää. Tämä ilmiö liittyy mielestäni ihmisen kokemukselliseen, voisi sanoa jopa kosketukselliseen, muistiin. Onhan olemassa sanonta, että ihmisen iho muistaa kosketuksen aina. Draama voi tarjota kokemuksen, jonka ihminen muistaa aina, koska draama on kokonaisvaltaista oppimista, jossa parhaimmillaan on sydän ja mieli mukana. Toisin sanoen ihminen ymmärtää roolissaan, mitä tekee, samoin hänen fyysinen olemuksensa ilmentää tuota sydämen ja älyn yhteisymmärrystä.

Draamakokemusta voidaan sanoa syväoppimisen kokemukseksi. Tuolloin ihminen on tilanteessa kokonaisvaltaisesti läsnä. Tällöin ihminen pystyy luottamaan ympäristöönsä ja itseensä, kokemaan olonsa turvalliseksi ilmentää tunteitaan ja puhetta.

Voisiko tärkeämpää opetusta koulu tarjota kuin draamaopetuksen? Draaman avulla opitaan luottamusta ja kuinka sitä toisissa herätetään. Draaman avulla opitaan keskustelu- ja neuvottelutaitoja, sillä draaman rakentamisen vaiheessa esimerkiksi työryhmällä voi olla keskenään eripuraisia tai ainakin erimielisiä ajatuksia esimerkiksi siitä, miten draamassa tulisi edetä. Draama voi opettaa vastuunjakamista ja vastuunkantamista, asioiden loppuun saattamista. Draama voi opettaa myös sietämään keskeneräisyyttä, sitä, että olemme kaikki matkalla eikä välttämättä ratkaisua tai oikeita vastauksia ole. Draaman avulla opitaan myös moraalia, hyviä tapoja ja toisten huomioonottamista.

Draama kertoo tarinan, ja draaman avulla tarinankerronnan taitoja päästään työstämään sekä suullisesti että fyysisesti, yksin ja ryhmässä sekä katsojan tasolla. Sanotaan myös, että draaman käyttö opetuksessa tekee oppimisen näkyväksi. (ks. blogikirjoitukseni Toiminnallinen arviointi 28.8.2014). Draaman avulla oppimista, oppimiseen liittyvää kertomusta, päästään työstämään, koska oppiminen konkretisoituu. Ajattelu tulee näkyväksi. Draama voi ikään kuin kielellistää opitun myös fyysisen ilmaisun muodossa. (Myös liike luo kieltä, liike on kieltä.)

Draamassa pidän yhtenä tärkeimpänä asiana leikkimällä oppimista. Aikuinenkin voi leikkiä. Leikki on muoto, joka ottaa oppimisen (aiheen) vakavasti. Luovuutta lisää osallistujien järjestelykyky, mihin muotoon leikki halutaan tehdä ja mitä sisältöjä siihen valitaan. (ks. blogikirjoitukseni Voisiko fyysisellä teatterilla olla mitään tekemistä kouluopetuksen kanssa? 11.8.2015). Esteettisen kahdentumisen tila, se, että ottaa leikin vakavasti, lisää luovuutta ja moninäkökulmaisuutta, ajattelukykyjä, ajattelun joustavuutta, sopeutumiskykyjä, empatiantaitoja, ongelmanratkaisukykyjä.

Draamaopettajatkin ovat keskenään erilaisia. Itse nautin siitä, kun ryhmä ryhmäytyy, luottamus on syntynyt eli kaikista prosessiin liittyvistä asioista pystytään keskustelemaan rauhallisesti ja asiakeskeisesti ja kun ryhmän sisäinen luovuus rupeaa kukkimaan esimerkiksi pienryhmien erilaisissa tuotoksissa, joista koko ryhmä oppii.

Draama sitouttaa oppijan. Parhaimmillaan ryhmä ryhtyy toimimaan itsenäisesti ja ohjaaja tukee ”reunalta”. Opettajan merkitys on roolissa kuunnella, innostaa ja inspiroida ryhmää, luoda hyvää ilmapiiriä ja luottamusta ryhmään omalla olemuksellaan ja opetuksellaan.

Draama merkitsee oppilaille mielestäni parhaimmillaan vapautta olla oma itsensä, keskittyä hetkeen eli tilaisuutta ottaa hetkestä kiinni ja nauttia. Nautinto tulee vapauden tunteen lisäksi yhdessä olemisen ilosta ja riemusta, siitä, että saa tehdä yhdessä luovaa työtä, keksiä ja vaikuttaa, käyttää omia aivojaan ja mielikuvitusta. Draamatunnit koetaan yleensä hauskoiksi näiden seikkojen vuoksi. Mokaaminen on lahja -ajatus sisäistyy. Myös itselleen oppii nauramaan. Yhdessä on kivaa, koska ei tarvitse pelätä ”omia ajatuksiaan” tai vaikka, että ”mitähän noikin musta ajattelee”. Draama kääntää egon nurin, ego ei olekaan enää niin tärkeä, vaan toinen (näyttelijä) auttaa toista. Draama on yhdessä asioiden jakamista ja oppimista.

Draama on oppilaan tärkeä vaikuttamiskanava. Hän tulee nähdyksi ja kuulluksi. Hän saa osallistua ja pääsee nauttimaan omasta aktiivisuudestaan, siitä, että myös häntä kuunnellaan, tunteesta, että myös hän on tärkeä.

Siksi käytän draamaa opetuksessani. Se on tullut niin luontevaksi osaksi äidinkielen ja kirjallisuuden oppitunteja, että en ajattele draamaa erillisenä ”osastona”. Draamatyökalut, menetelmät, soveltuvat mielestäni mihin tahansa oppiaineeseen. Käyttämistäni draamamenetelmistä olen kirjoittanut ÄOL:n vuosikirjaan 2015 Ota minut tekemään artikkelin Draama + kielioppi = toiminnallista kielioppia? Käytän tietysti draamamenetelmiä muulloinkin kuin kieliopin opiskelun yhteydessä. Mediaa ja kirjallisuutta käsitellessämme mm. pienetkin prosessidraamanpalaset virkistävät koko ryhmää.

Oppilaan tarinat ovat tärkeitä. Oppilaan ääni saa kuulua joka tunnilla ja suurimmaksi osaksi mielellään. Ryhmään saatu hyvä tunneilmapiiri on tärkein oppimisen työkalu, ja draaman avulla tunneilmapiiriä pääsee kätevästi ”hoitamaan”. Ilmapiiriä täytyy tietysti hoitaa joka ikinen tunti.

Oppilaatkin tarvitsevat leikkiä opetukseen. Kaikkea ei tarvitse ottaa niin vakavasti, ei edes omaa itseä aina. On hyvä huomata toiset ihmiset ympärillä ja päästä pois liiallisesta itsekeskeisyydestä. Mielestäni oppilaat nauttivat etenkin vapaiden näytelmien ja improvisaatioiden tekemisestä. Nykyisin annan usein aiheen, liittyi se sitten vaikkapa kirjallisuuteen, mediaan tai kielioppiin, ja oppilaat saavat työstää erilaisin draamamenetelmin aiheesta oman näkemyksen, pienen esityksen. Tällainen työtapa, jos mikä, sitouttaa oppijan oppimiseen ja työskentelyyn, myös valinnaisessa ryhmässä, jossa on saanut itse vaikuttaa, kenen kanssa haluaa työskennellä. Opettaja tuntee ryhmänsä, voiko hän tällaisen ryhmävalinnaiskortin ryhmälleen antaa. Myös tästä aiheesta voi ryhmän kanssa keskustella ja sopia. Draamassahan opiskellaan demokratiaa, yhdessä sopimista.

Vaihtoehtoisuus ja valinnanvapaus työmenetelmien ja usein myös työryhmän suhteen tuovat oppimiseen iloa koululuokkaan, mikä taas säteilee oppilaan hyvinvointina kauaskantoisesti luokan ulkopuolelle. Ja nyt kannattaakin kurkata taas blogiteoriakirjoitukseeni Miksi draamaa kannattaa käyttää opetuksessa? (11.10.2015), jossa on selvitetty, mihin draamaopetus on vaikuttanut tutkimusten mukaan. Yksi tärkeä asia hyvinvoinnin lisääntymisen lisäksi on - työllistymisen varmistuminen.

7. luokan oppilaiden kommentteja sijamuotojakson draamaharjoituksesta Surinasiivet vuonna 2013:

”Pidin harjoituksesta niin paljon, että opetin sen pikkuveljelleni, joka opettaa sitä luokalleen. Uudestaan!”

”Mielestäni harjoitus oli hauska ja opettavainen. Piti kunnolla miettiä, oliko nyt oikeanlainen sana käytössä. Olisi hauska leikkiä sitä uudestaan.”

”Harjoitusta voisi mielestäni muuttaa aiheen mukaisesti. Esim. kun tulee stop, sinun ei pitäisi sanoa tietyllä kirjaimella alkavaa, vaan tiettyyn sanaluokkaan kuuluvan sanan.”

”Surinasiivet-leikistä oli vähän hyötyä, mutta se oli mielestäni liian helppoa. Sitä voisi vaikeuttaa vaikka niin, että sanan lisäksi voisi sanoa vaikka adjektiivin ja verbin substantiivin lisäksi ja tehdä niistä lause.”

”Siinä harjoituksessa oppi eris- ja yleisnimet hyvin, mutta sitä voisi hyödyntää muissakin oppiasioissa.”

Kommenteista näkee mm., että oppilaat alkavat itse kehitellä mielessään harjoitussovelluksia, mikä ilahduttaa opettajaa. Antaessaan palautetta harjoituksesta he samalla arvioivat omaa oppimistaan.

Yleisesti oppilaat pitävät draamaa opetuksessa virkistävänä vaihtoehtona kirjakeskeiselle opiskelulle. Mielestäni he parhaimmillaan nauttivat yhdessä tekemisestä ja joukkoon kuulumisesta niin, että tapahtuu oppimisen flow´ta: ajantaju katoaa eikä oikein huomaakaan välttämättä itse tilanteessa, että on oppimassa tai jo oppinut jotain. Oppimisesta on tullut hauskaa. Mutta myös tehokkaampaa.

Tietystikään draamaharjoitukset eivät ehkä sovi kaikille oppijapersoonille, eivätkä draamaharjoitukset miellytä samalla kertaa kaikkia ryhmäläisiä. Siksi draamamenetelmiä ja muita oppimismenetelmiä kannattaakin vaihdella ja vuorotella sekä edetä ryhmän mukaisesti ryhmää kuunnellen.

Hyödyllisiä ja hauskoja harjoituksia kaikille! Yhdessä!

Kuvassa sijamuotoräppiä "minä"-pronominia käyttäen; vaativa keskittymis- ja muistiharjoitus. (Kuva: Maarja Keba, Suomen Viron-instituutti, 2013)

Visuaalisuuden kautta oivallusten tielle, Osa II Visuaalisuus opetuksessa -koulutusillan kuvaus

Aivan kylmiltäni en olisi varmaan lähtenyt vetämään yksin kolmen tunnin koulutusiltaa Visuaalisuus opetuksessa, joka toteutui Keravan Opiston koulutuksena 9.3.2016. Olin edellissyksynä 2015 pyynnöstä vetänyt Jyväskylässä Verme-opettajien täydennyskoulutustapahtumassa työpajan nimeltä Doodlaus – tarinallistaminen – dialogi. Työpajapyyntö liittyi sanaluokkakaupungin ideaan, joka oli levinnyt mm. somen myötä. Koska minua pyydettiin pitämään myös Verme-tapahtuman toripisteellä ns. intro työpajasta, keksin kysyä jyväskyläläisen yrittäjän ja tuttavani, Kuvitellen Tiina Hoskarin avukseni. Olin ihaillut Tiinan ja Liina Hongellin visuaalisia muistiinpanoja ja graafista fasilitointia Mikkelin Art of Hosting – How to design and host learning –tapahtumassa vuonna 2014, kuten olen blogissani Doodlaamisesta eli piirustelusta kirjoittanutkin.

Jyväskylän Verme-tapahtuman 2015 myötä ymmärsin, että piirustelu on todellakin oiva keino tarinallistaa ja keskusteluttaa osallistujia. Toripisteellä kävi kova kuhina, kun Tiina selitti ihmisille graafisesta fasilitoinnista ja minä ”käytävän” toisella puolella käskin kiertävän pienryhmän jäsenten hakea Tiinan graafisesta fasilitoinnista kertovasta kuvasta mielenkiintoisimman jutun ja tuoda se pienryhmän yhteiseen keskusteluun. Sen jälkeen kerroin lyhyesti toiveet ja vinkit Tiinan tekemän lähes tyhjän kuvapohjan täydentämiseen, jonka jälkeen ryhmäläinen tarttui mieleiseensä väritussiin ja täydensi kuvapohjaa, jonka kysymykset olivat tulleet minulta ja liittyivät ”opettajuuden muutokseen”.

Jyväskylän työpajat jatkuivat toiminnallisesti piirustellen toripisteen pohjakuvaa hyödyntäen ja hieman löytämästäni teoriapohjasta kertoen. Olin alkanut hahmottaa piirustelussa muun muassa erilaisia ns. kokemuksellisia tasoja, joita piirustelija ja/tai piirustuksen katsoja ja ryhmä voi kokea.

(ks. slideshare Doodlaaminen – tarinallistaminen –dialogi http://www.slideshare.net/NinaMaunu/doodlaus-tarinallistaminen-dialogi-53226044?next_slideshow=1)

Saimme ja sain kolmesta itse vetämästäni tunnin piirustelupajasta innostuneet palautteet. Oivalluksiakin tuli ihmisille mm. juuri siitä, ettei oma ajattelu tule yleensä aivan sellaisena paperille kuin sen on suunnitellut, mutta yleensä tekemisen kautta saakin uusia näkökulmia pohdinnan alla olevaan ongelmaan tai asiaan, joten piirustelu pystyy todella voimauttamaan ihmistä.

Alun perin minua oli pyydetty Keravalle tänä keväänä vetämään Piirustelu opetuksessa –kurssia, koska olin saanut hyvät palautteet syksyllä 2015 Keravalla vedetystä Toiminnallisen kieliopin koulutusillasta. Tuolloin paikalla oli noin 20 ihmistä, ja koulutuksessa käytiin läpi pienryhmien kiinnostuksen mukaisesti kinesteettisiä, draamallisia, tarinallisia sekä piirusteluun liittyviä työtapoja kieliopin opettamisessa. (ks. blogikirjoitukseni Toiminnallisin menetelmiin liittyviä kysymyksiä) Paikalla olevat ihmiset toivoivat koulutusta lisää etenkin piirusteluun sekä tarinallistamiseen, joten sen vuoksi piirustelukoulutusilta järjestyi. Myös Keravan Opiston järjestämä Tarinallisuus opetuksessa – ilta on tulossa 13.4. 2016.

Ennen koulutusiltaa jännitystä oli tietenkin ilmassa. Tällaista kurssia ei ole ennen vedetty suunnattuna opetusalan ammattilaisille ja muillekin kiinnostuneille. Toisaalta juuri tämä seikka vähentää paineita. En muista mistä, mutta jostain olen hiljattain lukenut ohjeena kehittäjälle tai ohjaajalle, että ”pidä ”random/ kökkö” kurssi, siitä on hyvä lähteä parantamaan ja kehittelemään eteenpäin; tällainen ”pohjat-asenne” lisäksi vähentää kaikkien, myös osallistujien paineita. Osallistujat myös pitävät yleensä tällaisesta avoimesta asenteesta ja siitä, että saavat itse vaikuttaa asioiden kulkuun ja kehittämiseen.”

Tuo viimeinen virke oli minulle kyllä epäselvä. Voiko se olla totta? Voisivatko ihmiset nauttia epävarmuudesta? Voisinko minä ohjaajana nauttia tunteesta, etten tiedä tarkkaan, mitä tulee tapahtumaan? No, kyllä. Mutta miten voisin tietää muiden ajattelusta?

Palautin mieleen, mitä tapahtui Viron suomen kielen opettajien kesäpäivillä 2015 Kuresaaressa kouluttaessani. Kolmen hengen naisryhmä piirustellessaan adjektiiveja keksi sellaisen adjektiivimandalan (tai korun), joka erilaisine adjektiiveineen tuntui sisältävän koko elämän. Se oli kuin kolmiulotteinen oivallus! (Ehkä kolmiulotteinen vaikutelma tuli tuon korumaisuuden kautta: tätä piirustustahan voisi käyttää vaikka esineenä; korun voisi suunnitella piirustuksen pohjalta.)

Palautin myös mieleen, mitä tapahtui 12.11. 2015 Jarmo Mannerin sekä Leni Grunbaumin järjestämässä fasilitointitapahtumassa, jossa aiheena oli fasilitaattorin roolit. Paitsi, että kokoontumisessa käytettiin tyylikkäästi ”ryhmäytymisessä” jana- ja piirusteluajattelua (post it –lappuja), niin lopuksi sai visualisoida parilleen parinsa selittämän illan aiheeseen liittyvän ongelmansa. Purku tapahtui niin, että sai kertoa toisille, jos halusi, saamastaan visualisoinnista, suullisesta kuvasta, ja että mitä siitä ajattelee. Löysimme parini kanssa ongelmistamme yhteisen ytimen, jonka rohkeasti piirsin fläppitaulupaperille. Se oli suurinpiirtein tällainen:

 

Minulle piirros näyttäytyy sekä ”reikäleipänä” (leivälläkin/ työlläkin on ydin, minä), ”leipätyönä” (”työ on leipää” eli ongelmani kuuluu arkeen) sekä ”sitoumuksen sormuksena”.

Kuvio tulee muistuttamaan minua siitä, että aina on mahdollisuus kuvitella itsensä ympärille suojakehä. Tai voi suojata itsensä kuvittelemalla, että on alue, johon toisten ei tarvitse tulla eikä päästä. Ja että voin sitoutua tähän ajatukseen jatkossa yhä paremmin. Minulla on suojakehä, jonka itse luon.

Nämä mieleenpalautukset ja positiiviset kokemukset piirustelusta antavat minulle yhä voimaa ja antoivat tuolloin, jotta uskalsin lähteä vetämään koulutusiltaa Keravalle. Olen oppinut siis jotain mielikuva-ajattelusta ennen koulutustapahtumaa.

Toki olin kerännyt netistä linkkejä ja koneeltani kymmeniä kuvia, jotka eri tavoin kertoivat, miten olin itse käyttänyt visualisointia opetuksessa. Muutamia teoksiakin oli mukana, joista tärkeimpiä löytöjäni on tässä:

 

Koulutusillan kulku, alkuperäinen suunnitelma:

 

Katoin ”illallisen” pitkään pöytään. Levitin pöydälle isot fläppitaulupaperit, sopivin välimatkoin erivärisiä tusseja sekä tuolin eteen Huomaa hyvä! –toimintakortin, jossa kukin kortti edustaa jotain luonteenvahvuutta. Näin löytyisi kurssilaiselle paikka ja tutustuminen lähtisi helposti käyntiin.

Näin tapahtuikin, ja myös puhuimme korttien kuvista.

Toisella kierroksella alkoi omien piirustelu opetuksessa –ideoiden jako. Piirustelin nopeasti sanaluokkakaupungin idean sekä sijamuototikku-ukkoja, kerroin niistä ja niiden käytöstä. Tarkoituksenani oli lähteä liikkeelle tällä tavoin lähes tyhjältä pöydältä, jotta osallistujien erilaiset kokemukset ja lähestymistavat aiheeseen saisivat tilaa ja että ihmiset tutustuisivat toistensa ajattelun lähtökohtiin.

Erilaisuutta olikin havaittavissa, koska esimerkiksi matematiikkaa ja musiikkia oli piirusteltu ja Terhi Valavirta hauskuutti meitä ”Made katolla” – paikallissijamuototalopiirustuksellaan, joka piirtyi loogisen tarinan myötä vähitellen esiin.

Vaikka osallistujat alkoivat kuoriutua vähitellen tällä tavoin erilaisina persoonina esiin, löysimme kuitenkin punaisen langankin piirusteluiden välille. Aivan konkreettisesti pistinkin osallistujat merkitsemään punaisella villalangalla juonen piirusteluihin – ongelmanratkaisun, yhteisöllisyyden sekä luovuuden ajatusta taustalla kehittääkseni.

Ensimmäinen vaihe, tutustuminen, oli ohi. Nyt vasta näytin diani, johon olin nopeasti koonnut aiheita, miten ja missä olin käyttänyt piirustelua opetuksessa.

 

Alkoi seuraava vaihe eli työstäminen, jolloin nousimme ylös kiertelemään ja katselemaan ihmisten piirusteluja. Tuli valita - tai lisätä paperille - aihe, jota halusi alkaa parastaa eli työstää, ja jäädä sen mielenkiintoisimman piirustelun taakse seisomaan. Näin saimme ryhmät kasaan. Se sujui jälleen yllättävän helposti: ihmiset löysivät nopeasti parinsa tai ryhmänsä. Syntyi kaksi kahden hengen ryhmää, yksi kolmen ja yksi neljän hengen ryhmä.

Ryhmät saivat puolituntia aikaa aiheensa työstämiseen. Välillä pidettiin 15 minuutin taukokin. Aikataulu tuntui mielestäni sopivalta. Ei tullut kiireen tuntua, mutta oli tekemisen meininki. Paikalla olivat ”oikeat ihmiset”, aiheesta kiinnostuneet.

Tässä arjen sankarit, rohkelikot: kurssin lähes kaikki 12 osallistujaa kuvassa.

 

Tauon jälkeen esittelin Doodlaus – tarinallistaminen – dialogi –diani sekä keräämäni esimerkkikuvat. Huomasin, että esimerkeillä oli paljon vaikutusta ihmisiin, ja mietin jälkeenpäin, olisiko sittenkin kannattanut aloittaa näillä esimerkeilläni. Ihmiset saavat ideoita esimerkeistä.

Myöhemmin tavattuani Viherlaakson koulun kuvataideopettajan Birgitta Nurmen, joka on toiminut myös opettajankouluttajana, tämä käsitys vahvistui, sillä hän sanoi, että älä pelkää antaa ihmisille esimerkkejä ja malleja. Ihmiset muokkaavat niistä kuitenkin omanlaisiaan.

Loppuaika koulutusillasta menikin lähes täysin ryhmien työstöjen esittelemiseen.

Yhdellä parilla oli omien sanojensa mukaan ”lähtenyt lapasesta”. Heidän oli vaikea edes sanoittaa, mitä kaikkea he olivat visioineet ”tunnekaupunkia” suunnitellessaan, ja kuinka he olivat tavallaan pettyneitä, ettei piirustus vastaa ollenkaan heidän sfääreihin ajautunutta ajatteluansa. He olivat jonkin uuden edessä. Niin, vastasin, uuden oppimisen edessä. Ihan parasta!

Yksi pienryhmä oli kehittänyt Terhin ”Made katolla” –sijamuototalosta Voice of Finland –version, joka näkyy kuvassa vasemmalla.

 

Jos tämä koulutus olisi ollut jokin ruoka, kyllä se olisi ollut hampurilainen, josta löytyi halukkaille se pihvi. Joillekin koulutus saattoi olla kerrosvoileipä, joka pistää miettimään, mitä kerroksista jatkossakin löytyisi.

Pienessä palautekeskustelussa kurssin merkityksestä yksi osallistujista nosti alun kysymyksensä uudelleen esille: ”Miten saan oppilaat piirtämään?” Muistutin kysyjää Learning Cafe – ynnä muista yhteistoiminnallisista oppimismenetelmistä, kuten tästä kurssistakin. Pienryhmätyöskentely, innostavat oppilaskeskeiset aiheet ja kiertosysteemi. Kyllä ihmiset saadaan piirustelemaan ja helposti ja mielellään.

Oli ihana nähdä koko ryhmässä innokkuutta! Suuret kiitokset osallistujille. Suuret kiitokset erityisopettajaystävälleni Satu Törröselle, joka on nainen näiden Keravan koulutusten takana. Satu on uskonut minuun ja kannustanut minua aina. Me kaikki tarvitsemme Sadun kaltaisia ystäviä.

Seuraavalla kerralla, jos tällaista koulutusta järjestetään, haluan olla itse oppinut enemmän mm. visuaalisten muistiinpanojen tekemisestä ja visuaalisesta ajattelusta. Koulutusta järjestää ainakin Kuvitellen Jyväskylässä sekä Helsingissä syksyllä 2016. Toivottavasti pääsen tuohon seuraavaan Helsingin koulutukseen ja näen Suomenlinnan toukokuun kansainvälisessä fasilitointitapahtumassa How to make a difference – collectively and individually? inspiroivaa visualisointia, joka vie meitä kaikkia eteenpäin.

Kuullaan ja jatketaan! Uutta päin, t. Nina
(kuva otettu Keravan lukion opettajainhuoneen naulakoilla koulutusillan päätteeksi)

 

 

Visuaalisuuden kautta oivallusten tielle, Osa I Tausta-ajatuksia

Tausta-ajatuksia siitä, mitä ja miten olen oppinut visualisoimisten avulla ja hieman myös siitä, miten olen käyttänyt visualisointia opetuksessa

Pari viikkoa taaksepäin, 9.3.2016, pääsin vetämään Keravan Opistolla koulutusiltaa, jonka nimeksi olin kaavaillut alun perin Piirustelu opetuksessa. Minä, jonka kuvisnumero oli aina 8, mutta minä, joka on ahkera taidemuseoissa kävijä ja estetiikasta nautiskelija, halusin haastaa itseni ja kurssille tulevat muut uteliaat.

Kuvataide on yksi suurimmista inspiraation lähteistäni. Se rentouttaa tehokkaasti, antaa ajatuksia, välillä huvittaa ja väliin jopa – opettaa. Sitä paitsi tykkään töherrellä, katsella piirustuksia, viivoja, visualisointeja. Piirustelu, kynän pyörittely, auttaa minua keskittymään kuuntelemiseen. Ja visuaaliset jäljet jättävät todellakin muistijälkiä.

Googlaamalla en löytänyt yhtäkään samantapaista vedettyä kurssia, jonka kohderyhmänä olisi ollut opettajat ja opetusalalla työskentelevät. Kurssin otsikko vaihtui nopeasti muodikkaammaksi Visuaalisuus opetuksessa.

 

Esiteteksti kuului näin:

Miten visualisointia ja piirustelua voi hyödyntää oppimis- ja opetusmenetelmänä? Illan aikana harjoittelemme piirustellen ja keskustellen tukemaan ja voimauttamaan oppijaa sekä oppimisprosessia. Kurssi on suunnattu opettajille, ohjaajille sekä aiheesta kiinnostuneille, eikä piirustustaitoa vaadita.

Kurssi toteutetaan OPH:n laatu- ja kehittämisavustuksen tuella ja yhteistyössä Keski- Uudenmaan Erilaiset Oppijat ry:n kanssa.

Lisätietoa: Äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori Nina Maunu on aktiivinen toiminnallisten menetelmien kehittäjä ja kouluttaja. Maunun erikoisalaa on toiminnallinen kielioppi.

Niin, miten toiminnallinen kielioppi liittyy tähän? Siitä saat vihjeitä jo myöhemmin tässä kirjoituksessa sekä sen II osassa.

Kurssia markkinoitiin myös haastattelemalla minua Keravan Opiston nettilehteen:

01.03.2016 klo 14:30

Sivun sisältö

Oppimisen ja opettamisen toiminnalliset menetelmät saavat koko ajan enemmän jalansijaa opettamisessa. - -

Visuaalisuus opetuksessa -kurssilla opitaan, miten visualisointia ja piirustelua voi hyödyntää oppimis- ja opetusmenetelmänä.
– Visuaalinen ajattelu on tulevaisuutta. Ihmisiä yhdistävä oppimismuoto on visuaalisuus, joka myös auttaa keskittymään ja tuo oppimisen näkyväksi, Maunu kertoo.

Esimerkkinä piirustelusta Maunu mainitsee sanaluokkakaupungin, jota on käytetty äidinkielen opetuksessa. Sanaluokkakaupungissa nominit eli sijataivutuksen alaiset sanat voivat sijaita omissa kortteleissaan, verbit oman katunsa varrella ja taipumattomat sanat omassa kaupunginosassaan. Luokka piirtää kaupungin yhdessä, jolloin asia jää mieleen.

– Piirustelu auttaa keskittymään ja tuo oppimisen näkyväksi, Maunu sanoo.

 

Nyt, kun koulutus on ohi, olen ymmärtänyt, että motiivini kurssin vetämiseen oli sittenkin selvä. Halusin antaa mukaantulijoille samanlaisia lahjoja, tai edes yhden elämyksen, jonka piirustelu voi tuoda tullessaan. (Onnistuinko? Sen kuulet tämän kirjoituksen osiossa II, jossa kuvaan koulutuksen kulun.) Sillä ainakin omat voimakkaimmat oppimiskokemukseni taitavat todellakin liittyä oppimisen visualisoimiseen.

Tässä tulee oma luetteloni, miten visualisointi on auttanut minua oppimaan:

1. Kriisitilanteessa, tai kun negatiiviset ajatukset kiertävät kehää, tai kun oppiminen ei tunnu onnistuvan, voi seuraavanlainen työterveyspsykologilta opittu kuvio auttaa. Jäävuoren huippu, ne negatiiviset ajatukset, joita kantaa mukanaan, tuntuvat koko elämältä, koska niissä ajatukset kiertävät. Negatiiviset ajatukset, tai ns. ongelmat, eivät kuitenkaan ole koko elämä. Ne eivät voi olla koko elämä. On olemassa paljon muutakin.

 

 

 

Tehtävä: Kirjaa elämääsi onnea tuovia ajatuksia jäävuoren huipun alle. Mistä yllätyit?

Sovellus opetukseen: Mitkä asiat tuntuvat vaikeimmilta nyt/ tässä asiassa? Mitkä ovat helppoja? Mitä jo osaan? Mitkä opit antavat minulle voimaa?

Tarinan opetus: Se, mihin kiinnittää huomionsa, lisääntyy. Ilo lisääntyy oman oppimisensa ja voimaa antavien asioiden huomaamisesta.

2. Opettajien vertaismentorointikoulutuksessa Vermessä Helsingin yliopistossa vuonna 2013 käskettiin tuoda valokuva itsestä joko ekaluokkalaisena tai rippikouluikäisenä, toisin sanoen koululaisena murrosvaiheessa. Koska olimme juuri tuolloin muuttamassa ja valokuvat lepäilivät pahvilaatikossa, piirsin itseni koululaisena rippikoulukuvassa.

Saimme mennä pienryhmiin, näyttää toisillemme kuvan ja kertoa omat tarinamme. Löysin ajatuksellisen yhtäläisyyden ekaluokan ja rippikoulukuvan välillä: hiukseni hapsottivat huolettomina, sillä koin ”turhantärkeyden”, turhamaisena ja huoliteltuna olemisen itseltäni jopa kielletyksi, mikä vähän sisäisesti harmittikin. ”Mä on vaan tämmönen, vähän niin kuin Peppi Pitkätossu tai Vaahteranmäen Eemeli.” Miksen ollut huolehtinut ulkonäöstäni vähän paremmin, liivihamekin oli vinossa ja rippikoulukuvaan en meikannut? Kerroin pienryhmälle, että opettaja oli valinnut minut koulun joulujuhlanäytelmään esitanssijaksi ja että luokalta muutama tyttö oli tullut minulle valittamaan, että opettaja lellii minua. Rippikoulukuva toi mieleen, että vihkoni sai siisteimmän vihon palkinnon rippileirillä.

Kuunneltuaan tarinoitani yksi ryhmäläisistä sanoi: ”No, sä ainakin haluat olla oikeudenmukainen opettaja!” Tuijotin naista ihmeissäni. ”Koska sulle on sanottu, että opettaja lellii sua, sä et ala lellimään ketään.” En tiedä omasta lellimisestäni, oliko se oikeasti ollut todellista. Mutta olin juuri saanut palautetta erään oppilaan vanhemmalta, että olen oikeudenmukainen. ”Niin, kyllä pyrin siihen, kohtelemaan kaikkia tasapuolisesti! Olen utelias erilaisia persoonia kohtaan, enkä ole erityisesti esimerkiksi tyttöjen tai poikien opettaja.”

Tarinan opetus: kuvat sisältävät uskomattoman paljon tarinoita. Ja toisen silmin ja korvin voi alkaa ymmärtää noita tarinoita vielä paremmin. (Tarinankerronnan merkityksestä myöhemmin lisää blogissa esimerkiksi Keravan Opiston Tarinallisuus opetuksessa –koulutusillan 13.4. jälkeen sekä esimerkiksi teoksessa Lupa puhua. Kertomisen voima arjessa ja työssä (PS-Kustannus 2007).)

3. Se, miksi piirustelu opetusmenetelmänä alkoi ylipäänsä kiinnostaa myös koulutusaiheena, juontaa juurensa varmaan myös 6. luokan opettajani Antero Mikkoseen. Hän itse piirsi ja pisti meidät piirustelemaan historian tapahtumia niin, että ne todella jäivät mieleen, myös vuosiluvut, joita esimerkiksi ”hinkattiin” eli painettiin paperille niin monta kertaa, että niistä tuli lihavoidun näköisiä, tai sitten niitä laatikoitiin ja soviteltiin miellekarttoihin.

Mikkosen oppituntia oikein odotti kuvitellessaan, mitä saisimme piirustella vihkoomme seuraavista aiheista, esimerkiksi Kiinan eri dynastioista, niiden ruukkujen kuvioista ja muodoista tai antiikin temppeleiden tyyleistä eri vuosisadoilla. Ehkä näiden 6. luokan historian (maantiedon ja biologian) tuntien ansiosta olen ymmärtänyt, että mitä vain voi kuvittaa ja piirustella, myös kielioppia. Symbolit – ja kirjainlyhenteet – ovat tärkeitä.

Tästä tulikin mieleen, että 6. luokalla harjoittelimmekin muistiinpanotekniikkaa eli keksimme itse toistuviin tekstin sanoihin lyhenteitä. Jo sieltä asti taitaa juontaa juurensa se, että lyhennän pikakirjoituksessa esimerkiksi sanan maailma aina kun mahdollista ”m-a”:ksi. Tämä johti tuolloin jopa oman salakielen keksimiseen ja sivistyssanoista nauttimiseen.

4. Sanaluokkakaupunkitarinasta tuli vuonna 2014 opetuksessani hitti, joka somen ja koulutusten myötä on levinnyt Suomessa ideana perusasteen opetuksessa. Olen kertonut Sanaluokkakaupungin taustaideasta ja toteutuksesta blogissani Doodlaamisesta eli piirustelusta.

Jo ennen sanaluokkakaupungin piirustelua olen toteuttanut Vöyrinkaupungin koulussa Vaasassa aloitellessani opettajan uraani visuaalisen kielioppiseinäkartan, josta näkee kieliopin osa-alueiden suhteet ja termit. Se oli hyvä lunttilappu oppilaille kokeissa menestymiseenJ

Sittemmin aloin piirustella oppilaiden kanssa kielioppihahmoja esimerkiksi tärkeimmistä sijamuodoista. Pääsääntöisesti piirustelu on tapahtunut siten, että jokaisesta ryhmästä on löytynyt ainakin yksi vapaaehtoinen piirustelija, joka lähtee toteuttamaan kuvaa taululle oppilaiden ehdotusten mukaan. Ensin on tietysti käyty termin eli hahmon ominaisuuksia läpi. Tämän metodin etu on ollut ryhmän yhteisöllisyyden vahvistuminen: on yhdessä vähin erin päätetty tyyppi, mikä piirretään. Ilmassa on tällöin paljon naurua ja oivalluksia – sekä perusteluja. Opettaja saa tietoa nuorten maailmasta ja aivoituksista. Oppilas saa osallistumisen kokemuksen, sillä vastuu on yhteinen, millainen tyypistä tulee, ja siitä jää yhteinen muistijälki.

Voi olla, että tämä metodi juontaa juurensa Tampereen yliopistoon, jossa suoritin ainedidaktiikan opintoja. Didaktikkona toimi Marja-Leena Koli, jolta saimme idean vähitellen eteemme piirtyvästä Predikaatti-tikku-ukosta, joka saa sydämen – ja alkaa vasta elää, kun näkee ympärillään persoonia (predikaatti on persoonamuotoinen verbi). Tikku-ukolla onkin kuusi hiuskiehkuraa, jotka symboloivat aktiivisia persoonia, koska ne ovat pystyssä, ja vain yksi hiussortuva, passiivi, ns. seitsemäs persoona, on laskeutunut alas.

Tässä tuore taidonnäyte "predikaatista" erään 8.luokkalaisen vihosta (luvalla):

 

Sitten tulikin oivallus. Kun kävimme viime vuonna lauseenjäseniä piirustellen läpi, ymmärsin, että piirustelu voi olla koekysymys ja/ tai vastaus. Tässä koevastaustaidonnäyte silloiselta 8. luokkalaiselta Oskari Kytömäeltä (Selitä objekti piirustellen):

 

5. Yrittäjäystäväni, fasilitoija Kirsi Joenpolvi tutustutti minut fasilitoinnin maailmaan muutamia vuosia sitten. Ensimmäinen fasilitointitapahtumani taisi olla Helsingissä Otavan Opiston toimipisteellä, ja teemana oli ”epävarmuus”. Olihan se minulle kokemus, kun menetelmänä oli Learning Cafe, jossa ihmiset valitsevat pienryhmän ja lähtevät kiertämään pöytiä, joiden äärellä piirustellaan, sanoitetaan avainsanoin ja symbolein, mitä epävarmuus on opetuksessa ja oppimisessa,  mihin sitä tarvitaan, miksi se on hyväksi jne. Muistan, kuinka saman pöydän ääressä jutteli eduskunnan avustaja, tähtitieteilijä, systeemiajattelusta innostunut ja kirjojakin kirjoittanut Erkki Laitila, näyttelemisestä innostunut yrittäjä jne.

Ensinnäkin erilaiset ihmiset opettavat toisilleen mitä parhaiten, koska tuolloin omat ajatukset joutuvat testiin, muotoutuvat ja hioutuvat, kun ihminen saa uusia näkökulmia ajatella asioita. Yhteinen tieto tulee näkyvämmäksi ja uutta tietoa saadaan, kun sitä jaetaan. Meillä kaikilla on tietoa! Meillä kaikilla on kokemuksemme ja ajatuksemme. Oivalsin myös tämän oman kokemukseni kautta, että me osallistujat olemme samanarvoisia, yhtä arvokkaita titteleistä riippumatta. Pitäisi muistaa jatkossakin törmäyttää erilaisia ihmisiä yhteen, sallia se myös itse opettajana.

Onneksi uudessa opetussuunnitelmassa puhutaan laaja-alaisesta osaamisesta, monialaisesta oppimisesta sekä ilmiöpohjaisuudesta eli tavoitteena on erilaisten rajapintojen tutkiminen ja välillä kenties jopa niiden murtaminen, oppiaineyhteyksien löytäminen ja tukeminen, toisin sanoen myös kokonaisvaltainen, oppilaslähtöinen oppiminen.

Sittemmin olen käyttänyt Learning Cafe´ta joissakin toiminnallisten menetelmien koulutuksissani. Parhaiten se toimii ideoinnin ja aiheen kehittelyn keskusteluriihenä. Opetuksessa olen käyttänyt menetelmää vielä ehkä turhan vähän, mutta esimerkiksi 9. luokan kielitietojakso toteutettiin viime vuonna teemaryhmittäin eli ryhmät muodostuivat kiinnostuksen perusteella, keräsivät ennakkoajatuksensa ja -tietonsa sekä materiaalinsa omaan suureen piirustuspaperiinsa ajatuskartoiksi ja myöhemmin opettivat asian muille. Mielestäni menetelmä toimi loistavasti ja tuntui, että oppilaatkin kokivat menetelmän mielekkääksi, olihan se oppilaslähtöistä, OPS-perusteista opetusta.

6. Visualisointia voi harrastaa tehokkaasti myös mielessä. Siitä sain mainion kokemuksen, kun ystäväni ja kollegani Piia Posti harjoitteli Life Coachiksi. Kirjoittajana minulla on ollut ristiriitaa siitä, mitä kertomusta haluan työstää, kun mielessä on muutamia pitkiäkin romaanin aiheita.

Piia käski minun nousta tyhjässä tilassa ylös ja pistää silmät kiinni. ”Ensin kertomus A”, hän sanoi. ”Mistä aloitat?” Otin pisteen tilassa, seisoin siinä, visualisoin alkukohtauksen. ”Jatka, kun tiedät seuraavan kohtauksen.” Jatkoin, ja siirryin ja jatkoin (visualisoin) ja siirryin. Matka jatkui kuin tanssi. Askeleet tuntuivat kevyiltä. Siirtymät innostivat: joo, tiedän!

”Sitten kertomus B. Sama juttu, mistä aloitat?” Piia jatkoi kyselyään. Askelistani tuli epävarmempia, suunnista hapuilevampia. Itsestäni tuntui, että mietin liikaa ja olin epävarma suunnista. Siirtymät olivat vaikeita. ”Näyttää selkeältä, kummasta tarinasta sinun on helpompi kirjoittaa, kumpi tuntuu selkeämmältä”, Piia sanoi. No, itkuhan siinä tuli.

7. Visuaalisuutta saa helposti opetukseen käyttämällä kuvakortteja, itse kerättyjä kuvia tai postikortteja. Tuore esimerkki on teoksen Huomaa hyvä! Näin ohjaat lasta ja nuorta löytämään luonteenvahvuutensa (PS-Kustannus 2016) oheismateriaalin luonteenvahvuuksiin liittyvät toimintakortit, joista tätä kirjoitin edeltävän blogikirjoituksen. Olen käyttänyt näitä kortteja jo muutaman kerran opetuksessa ja muutamassa koulutuksessa tutustumisharjoituksena. Ihmiset ovat olleet kiinnostuneita korttien sisältämistä teksteistä ja kuvista sekä kertoneet mielellään itsestään niiden avulla. Nämäkin kortit ovat siis toimineet!

Noin vuosi sitten käymäni vuoden kestäneen Ryhmänohjaus ja kasvatustaidot –koulutuksen viimeinen harjoitus oli sellainen, että pienryhmä haki valtavasta korttimäärästä kullekin ryhmän jäsenelle sopivaksi katsomansa kortin.

Minä sain seuraavanlaiset kortit, joille yhdessä nauroimme rankasti. Siinä on maatalon emäntää, joka pistää toimeksi, elämästä nautiskelijaa, joka antautuu elämälle, Lumikkia, joka kokoaa ympärilleen pikkukuuntelijoita ja leikkimielistä Vaahteranmäen Eemeliä. Kyllä teki hyvää nauraa näille korteille – ja vieläpä yhdessä!

 

Tämän kirjoituksen II osassa käydään läpi, mitä tapahtui 9.3.2016 Keravan Opiston koulutuksessa Visuaalisuus oppimisessa. Pysy kuulolla!

Mihin luonteenvahvuuksien opettamista tarvitaan? Sekä arvio teoksesta Huomaa hyvä! (2016)

Opettajainkokouksen alku. Kuulutus: "Kaikki aulaan, koko henkilökunta!"

Ihmisiä alkaa parveilla  ympärilläni. Mitä nyt? Huomaan, kuinka TYHY-henkilökunta teippailee selkääni kertakäyttölautasta ja ojentaa minulle tussin.

"Teillä on viisi minuuttia aikaa! Kirjoittakaa jotain positiivista toisesta toisen selkään."

 

Katselen ympärilleni. Ajatukseni: Enhän minä näitä tunne, vaikka olen ollut talossa vuosia. Juuri nämä ihmiset toimivat eri puolilla, emmekä me juuri arjessa kohtaa.

Apua! Kuka vieras kirjoitti selkääni. Mitä hänkin minusta tietää? No, onneksi tutumpia on välissä. Eräs hymyilee veikeästi ja naurahtaakin, kun on kirjoittanut jotain minulle. Kirjoitan, minkä kerkeän, ja niin monelle, kuin ehdin. Aika kulkee nopeasti.

 

Repäisemme lautaset selistämme käteemme. "Kanssasi on mahtavaa ideoida. Positiivinen. Ideoija. Luova hullu. Iloinen. Uudistaja. Positiivinen. Aurinko!"

 

Hymyilen. Kiitos. Tämä muistetaan vielä pitkään. No, tästä tapahtumasta on jo vuosi. Veikkaan, että monella muullakin on lautanen tallessa kaapin perukoilla, jollei ihan liimattuna oman lokeron oveen.

 

Toivottavasti tästä esimerkistä säteilee vahvuuspedagogiikan voima. Nyt luonteenvahvuuksien opettamisesta ja käsittelemisestä on kirjoitettu suomeksikin kirja.

Tein teoksesta elämäni toisen kirja-arvion, ja se julkaistiin Opettajain Tietopalvelun kirjablogissa:

https://www.opettajantietopalvelu.fi/openkirjablogi.html otsikkonaan Jokaisen vahvuudet kirkkaiksi.

Liitän blogitekstini myös tähän.

Lotta Uusitalo-Malmivaara ja Kaisa Vuorinen: Huomaa hyvä! Näin ohjaat lasta ja nuorta löytämään luonteenvahvuutensa (PS-Kustannus 2016)

Jokaisen vahvuudet kirkkaiksi

Hyvinvointi on opittava asia, ja luonteenkasvatus kehittää hyvinvointia, väittävät teoksen Huomaa hyvä! Näin ohjaat lasta ja nuorta löytämään luonteenvahvuutensa kirjoittajat Lotta Uusitalo-Malmivaara, FT, erityispedagogiikan dosentti ja yliopiston lehtori sekä Kaisa Vuorinen, KM, erityisluokanopettaja ja tohtorikoulutettava Helsingin yliopistossa. He osuvat uuden opetussuunnitelman ytimeen, positiiviseen psykologiaan ja vahvuuksien tunnistamiseen uudistuvan pedagogiikan lähtökohtana.

Heidän kirjoittamansa teos on pioneerityö Suomessa, hyvä avaus pitkälle, jatkuvalle matkalle, jonka teoksen lukija tai teokseen liittyvien toimintakorttien kokija saa kokea. Jatkuva matka on löytöretki itseen ja ihmisiin ympärillä, ja matkanteko voi helpottua sekä keventyä teoksen ansiosta. Miten se on mahdollista?

Akateemiseen kehittymiseen tarvitaan ei-kognitiivisia taitoja, kuten motivaatiota, uteliaisuutta, itsesäätelyä ja sinnikkyyttä, kerrotaan teoksen johdannossa. Itsesäätelyn ja sinnikkyyden on todettu ennustavan koulumenestystä älykkyysosamäärää enemmän Duckworthin ja Seligmanin (2005) mukaan. Tiedonjanoinen lukija kiinnostuu: mitä on itsesäätely ja sinnikkyys ja kuinka niitä harjoitetaan?

Selvää on, että teoksessa esitellään luonteenvahvuuksia, niiden käyttöä ja säätelyä, ja hyvin selkeästi ja kiinnostavasti esitelläänkin. Toimintakorteissa on ensin kysymyksiä liittyen luonteen vahvuuteen, vahvuuden luonnehdinta sekä lopuksi osio, jossa vinkataan, miten vahvuutta voi käyttää ja vahvistaa.

Teoksen toisessa osassa, jossa keskitytään luonteenvahvuuksiin keskittyvän opetuksen aloittamiseen ja luonteenvahvuuksien esittelyihin ja harjoituksiin, on ensin vahvuuden luonnehdinta tiivistettynä, sitten kiteytyksiä, miten vahvuus näkyy ulospäin, sen jälkeen monta sivua vielä luonnehdintaa, jakso, jossa kerrotaan, miten kutsua vahvuutta enemmän esille, harjoitusjakso sekä inspiroiva lähdeluettelo.

Mihin me tarvitsemme vahvuuksien tunnistamista? Tekijät väittävät, että ihmiset, jotka tunnistavat omat vahvuutensa ja osaavat valjastaa ne oman elämänsä voimatyökaluiksi, saavuttavat elämässään toivottavia ja myönteisiä asioita. Koulun tehtävänä on auttaa lapsia ja nuoria tavoittamaan oma potentiaalinsa sekä kirkastamaan omat vahvuudet. Positiivisen pedagogiikan tavoitteena on ennaltaehkäistä että mahdollistaa. Uskon tekijöiden filosofiaan: se, mihin me kiinnitämme huomiota, lisääntyy.

Teos on tuhti tietopaketti vahvuusopetuksesta. Onneksi teosta voi käyttää sieltä täältä hyödykseen aina tarpeen mukaan. Esimerkiksi toisen osion eri luonteenvahvuuksia voi harjoitella yksi kerrallaan siinä järjestyksessä kuin katsotaan tarpeelliseksi tai tilanteeseen sopivaksi. Itse aion lähteä liikkeelle kokonaiskuvasta ja korteista, joiden avulla oppija pääsee tunnistamaan omia vahvuuksiaan.

Muutaman tunnin kokemuksen perusteella olen saanut oppilailta seuraavanlaisia kommentteja:

·        Kivat kortit. Kun hoksaa, että hei, mähän oon tuommonen, tulee hyvä olo. Hoksaa, että mussakin on jotain hyvää. Tulee voimaannuttava kokemus. (Muut nyökyttelivät, 8.lk)

·        Kortteja voi käyttää monella lailla toiminnallisesti. Niitä voi näytellä ja muut arvaavat, ja pienryhmä voi tehdä esityksen kustakin luonteenvahvuudesta. Kortin kuva voi olla lähtökohtatilanne. Muut arvaavat, mitä luonteenvahvuutta esityksessä erityisesti käsiteltiin ja sitten aiheesta keskustellaan. (9.lk)

·         Korttien kuvat ovat yläkoululaisille lapsellisia. Aihe on hyvä ja tärkeä. (8.lk)

·         Kortit toimivat paremminkin terapiassa kuin äikän tunnilla moduksissa. (8.lk)

Kuvassa Vermeen eli opettajain vertaismentorointitoimintaan osallistuvia opettajia teokseen liittyvien toimintakorttien kanssa Kilonpuiston koululla 15.2. 2016.

Ilmiöpohjainen oppiminen on uuden opetussuunnitelman mukaista toimintaa. Opettaja on jo sitä mieltä, että luonteenvahvuuksia voi käsitellä modusten, erilaisten verbien ilmaisutapojen, yhteydessä.

Olin levittänyt kortit ympäri luokkaa pulpettien päälle. Oppilaat kiertelivät luokassa ja löydettyään oman vahvimman vahvuutensa, jäivät kortin luo. Heijastin taululle modusneliapilan, ristikon, johon on kuvattu kaikki neljä modusta esimerkkeineen (indikatiivi – tositapa, konditionaali – ehtotapa, imperatiivi – käskytapa sekä potentiaali – ehtotapa), modukset oli käyty läpi aiemmin. Ruudukko oli samalla luokan pohjapiirros. Kaikki ne, jotka olivat jonkun tietyn moduksen alueella, alkoivat jutella mistä vain vieruskaverien kanssa muistaen oman vahvuutensa, josta myös sai jutella.

Tämän jälkeen lisäsin modushaasteen: tuli käyttää mahdollisimman paljon modustaan puheessa. Esimerkkinä annoin kiitollisuus-kortin, joka juttelee rohkeus-kortille, molemmat olivat käskytapoja. Mistä vain sai jutella, jos vain käytti mahdollisimman paljon modustaan, myös korttien kuvat kannatti muistaa. Sitten lähdimme kiertämään luokkaa kukin oman ryhmäneliönsä kanssa keskustellen eri moduksissa.

Olin tyytyväinen, kun oppilaat näyttivät unohtuvan korttien pariin keskustelemaan, vaikka tunti oli lähetä loppuaan. Olin myös tyytyväinen siihen, että oppilas pääsi ajattelemaan ja käyttämään moduksia käytännössä, vaikka modusharjoituksena tämä oli haastava. Oppiainerajoja ei rikota, ellei oppilas – ja opettaja – saa kokemusta ja totu erilaisiin oppiaineyhdistelmiin.

Teoksesta on iloa moneen menoon. Teoksessa on kattavan teoriapohjan lisäksi paljon esimerkkejä ja harjoituksia jo itsessään, mutta listaanpa, mihin omasta mielestäni voisin ajatella teosta käyttäväni ja käytettävän perusopetuksen lisäksi:

-          opettajainkokoukset, yt:t (opettajien vahvuudet esille)

-          vanhempainillat ja –kokoukset (vanhempien ja oppilaan oma näkökulma lapsen tai nuoren vahvuuksiin)

-          erityistuenpäätökset ja muut oppilashuoltoon liittyvät kehityskeskustelut, oppilastapaamiset (tuetaan oppilaan identiteettiä lähtökohtana oppilaan vahvuudet)

-          luokanvalvojan tunnit (alamme käydä läpi teoksen harjoituksia)

-          äidinkielen, kirjallisuuden sekä ilmaisutunnit (erityisesti teoksen s. 87-93 harjoitukset)

-          kotona, arjessa

-          opettajien vertaismentorina ja toiminnallisten menetelmien kouluttajana

Luettuani teoksen olen huomannut, että se alkoi vaikuttaa heti käytökseeni. Omasta mielestäni olen suhtautunut oppilaisiin entistä ystävällisemmin ja ymmärtävämmin. Käytän enemmän hyväkseni vahvuuttani: uteliaisuutta.

Teoksen tekijät käskevätkin: ”Huomaa hyvä, rakenna elämäsi vahvuuksille ja näytä se muille!” Kyse ei ole mistään liirumlaarumista, vaan oikeasti oikeassa elämässä voimaannuttavasta pedagogiikasta, ihmisenä kasvamisesta yhdessä, ja siihen tämä teos on oiva apuväline.