Voisiko fyysisellä teatterilla olla mitään tekemistä kouluopetuksen kanssa?

 

 

Motiivina ilmoittautua toukokuussa 2015 Jenni Sainion vetämälle fyysisen teatterin kurssille minulla toimi se, että lähtisin tutkimaan luovuutta ja osallisuutta viestivän kurssiohjelman kautta, mitä ammennettavaa näissä harjoituksissa olisi kouluopetuksen, minun kohdallani erityisesti äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen, monipuolistamiseen.

 

Haluan liikuttaa oppilaita tunnilla aina silloin tällöin ja eri tavoin. Ihanteenani on tehdä menetelmiltään monipuolisia ja vuorovaikutteisia, osallistavia opetushetkiä. Oppiminen on aina kokonaisvaltainen prosessi, jossa tunteet ja keho ovat mukana.

 

Lähestyin kurssin teemoja seuraavin kysymyksin:

1)     Jos Sainion vetämän kurssin teemoina ovat keho, liike ja ilmaisu, liike, esine ja ääni, löytyisikö joukosta liikunnallisia ja draamallisia harjoitteita, joita voisin käyttää kielen ja kieliopin opettamisessa?

2)     Millä tavoin saisin (kielen) opetustuokioissa ylipäänsä enemmän esille oppilaiden omaa luovuutta ja mielikuvitusta? Ja mitä etuja huomaan olevan mielikuvituksen ruokkimisella?

3)     Vai olisiko kurssin pääasiallinen anti se, että pääsisin tekemään henkilökohtaisen matkan itsetuntemukseen: mitä asioita havainnoin omasta kehollisuudestani ja kehon kautta erilaisten aiheiden työstämisestä?

4)     Mitä ryhmä ja siinä työskentely opettaa tällä kertaa minulle?

5)     Entä jos oppisin itse heittäytymään ja eläytymään vielä rohkeammin?

6)     Rohkaisisiko kokemukseni oppilaitani peruskoulun yläasteella?

 

1.krt 2.5./ KEHO – LIIKE - ILMAISU

Aloitimme nimi ja käsien läpsäys –rytmiharjoituksella, joka oli alkuun minulle vaikea. Toisella kerralla jo onnistuin. Harjoitus vaatii ennen kaikkea keskittymistä. Tämän ja seuraavan Norsu-palmu–gorilla –leikin voin aivan hyvin ottaa ohjelmistoon oppilaiden kanssa, ja olen ehtinyt kokeilla sitä Rauman esiopettajien sekä oman pienen kahdeksasluokkalaisista koostuneen ryhmän kanssa. Kokemukset ovat hyviä: leikki vaatii keskittymistä ja yhteispeliä. Se on hyvä lämmitysharjoitus, koska siinä joutuu keskittymään muiden tekemiseen ja reagoimaan siihen. Harjoitusta voi halutessaan kehittää ryhmän kanssa ja käyttää kevyenä ”keksi synonyymi” –leikkinä, esim. keskellä olija huutaakin norsun sijasta elefantti tai gorillan sijasta apina (vaikkei apina olekaan gorillan täsmällinen synonyymi). Lisäksi ryhmä voi keksiä uusia esineitä/eläimiä leikkiin, esimerkiksi ”ompelukone”, ”hiihtäjä”, ”vessanpytty”, ja niihin liittyvät reagointiliikkeet.

 

Harjoituksen Norsu- palmu –gorilla kuvaus

1. yksi ringin keskelle osoittelijaksi ja ringin laidalle pyrkijäksi

2. näytetään ja harjoitellaan liikkeet; tarkoitetaan liikkeet osoitetulle ja tämän vieruskavereille

3. kun ringin keskellä olija osoittaa selkeästi kädellään jotakuta ringissä seisovaa ja sanoo joko palmu/norsu/ gorilla, osoitettu tekee sovitun liikkeen, samoin hänen vieruskaverinsa

4. voidaan lisätä vessanpytty ja hiihtäjä (Kyl´sie jaksat -sivutaputuksineen)

5. osallistujat voivat keksiä lisää esitettäviä substantiiveja/ verbejä ja/tai synonyymejä jo olemassa oleville substantiiveille

 

 

Jatkoimme muutamalla ryhmäytymis- ja/tai tutustumisharjoituksella ja etenimme kohti liikeilmaisuharjoituksia. Esimerkiksi kävelimme tilassa, käytimme eri tasoja ja nopeuksia sekä eri kehon osia johtamassa liikettä. Matkimme parin kehoa liikkeessä ja teimme liikelaatuja, esimerkiksi kierteistä tai isoa liikettä. Kokeilimme liikeimprovisaatiota niin, että lopulta koko ryhmä oli kosketuksessa toisiinsa. Nuketimme yhden ihmisen musiikkia taustalla hyödyntäen eli yksi valittiin nukeksi ja muut tutkivat, miten heidän liikekäskynsä eli kosketuksensa muuttivat nuken asentoa.

 

Tauon jälkeen verryttelimme kehoa esimerkiksi ”poimimalla omenoita eri suuntiin” tai ”pyyhkimällä pöytää isolla kädellä”. Kiintoisaa oli eläytyä eri elementteihin, kokea vesi, maa, tuli ja ilma eri tavalla kehossa. Esimerkiksi miltä tuntuu liikuttaa paria, jos tämä on ilmaa? Eläydyimme lopulta pienryhmässä joko paistuviin muniin tai spagetteihin kattilassa, jolloin harjoituksesta tuli jo pienimuotoinen esitys muiden katsellessa. Harjoitus tuntui hykerryttävän hauskalta.

 

Päivän päätteeksi parhaalta tuntui pienryhmässä tehdä esitys, jonka ”yhdessä kohdassa kaikki tekevät samaa liikettä yhtä aikaa, jonka jälkeen tapahtuu muutos. Esitys alkaa siten, että ryhmä menee oven taakse, astuu ovesta esitystilaan, liikkuu tilassa ja muutoksen jälkeen ryhmä poistuu yhtä aikaa pois ovesta. Yleisö päättää esityksen nimen.”

 

Oli aivan mahtavaa päästä ideoimaan näin luovaa, ”vapaat kädet” - esitystä. Minulla jostain syystä mieleen pyörähti heti idea pianonkoskettimista (henkilöhahmoja) sekä pianonsoittajasta, joka soittaa näitä koskettimia. Ryhmä otti tämän idean vastaan ja eräs ryhmäläinen kehitti tarinaa siihen niin, että lopulta soittaja (minä) saan hermostumiskohtauksen alun nautintojen jälkeen ja hajoaa pianoon yhdeksi koskettimeksi (eli syöksyy koskettimien sekaan, tärisee ja jäykistyy siellä samaan asentoon kuin muutkin koskettimet). Piano hajoaa (eli koskettimet hajoavat ympäri lattiaa eri suuntiin), koskettimet nousevat lopulta ylös ja etsivät leijaillen toistensa kädet, ottavat toisiaan kädestä kiinni ja liukuvat ovesta ulos kuin tanssien (eli sävelet jäävät jäljelle ja lopulta katoavat).

 

Olipa elämyksellistä olla mukana tällaisessa taidekokemuksessa. Oli ihana heittäytyä ideoiden vietäväksi, jolloin minulle ainakin tuli vapauden tunne. Se taas tarkoittaa mielihyvää, jonka ihminen varastoi mieleensä ja kehoonsa, ja joka kantaa pitkälle. Flow-hetkiä ei välttämättä heti unohda.

 

On siis oikeasti tapoja, joilla flow´n syntymistä voi edistää. Ryhmällä on oltava turvallinen olo. Ryhmän jäsenet hyväksyvät toistensa ideoita, nappaavat jostain ideasta nopeasti kiinni ja rakentavat yhdessä prosessia eteenpäin. Minulle ainakin tuottaa suurta iloa keksiä asioita. Mielestäni tällä kertaa onnistuimme luomaan itselle ja toisille melko spontaanisti ja lyhyessä ajassa elämyksen. Taiteilija koki nautintoa, kriisin, mutta sävelet jäivät elämään. Ne nauttivat vuorostaan itsenäisestä elämästä ”kuulijan päässä” (ääntä ei tässä esityksessä käytetty).

 

Mielestäni impropläjäyksemme oli erittäin syvällinen. Se kertoi elämästä jonkun syvemmän totuuden. Taiteilija on vain taiteen välikappale, mutta tärkeä ja osa taideteosta. Esimerkiksi näin. Minua ainakin tällaiset ajatukset, ellei jopa oivallukset, ilahduttavat. Voisin käyttää tässä kohtaa jopa sanoja ”koin oppimisen iloa”. Tämä voisi olla siis myös oppilaiden kanssa mahdollista! Haluaisin antaa heille mahdollisuuden oppimisen vapauteen, oppimista koskeviin valintoihin, itsesuunnitteluun…

 

2.krt 3.5. / KEHO – LIIKE – ILMAISU – viikonloppu jatkuu

 

Aloitimme päivän keppi-teemalla. Kuljetimme keppiä piirissä arvokkaasti, nopeutimme. Lisäsimme toisen kepin piiriin ja kuljetukseen. Jatkoimme kepin kanssa kävelyä tilassa. Ensin annoimme kävellessä yhden kepin toiselle, sitten lisäsimme keppejä. Kun sai kepin, tuli pysähtyä. Kun antoi kepin, kävely jatkui.

 

Tutkimme keppien avulla geometrisiä kuvioita tilassa, kuten neliötä ja kolmiota. Lähdimme liikuttamaan keppien avulla saatuja kuvioita ja tutkimaan kahden pienryhmän liikuttaman kuvion, neliön ja kolmion, kohtaamisia, jopa limittäytymisiä. Teimme liikkumisen musiikkiin. Harjoitus oli oivalluttava: kuinka paljon neliöitä ja kolmioita oli tilassa. Tilasta tuli aivan eri tuntuinen, avaruudellinen ja kolmiulotteinen!

 

Lähdimme seuraavaksi harjoittelemaan kepin nukettamista eli ”eläyttämistä”. Ensin kuljimme yksin kepin kanssa siten, että keppi vie. Sitten kokeilimme, miltä tuntuu liikkua, jos keppi onkin riesa. Lopuksi tanssimme kepin kanssa. Nukettaminen tapahtui ensin niin, että se, jolla oli keppi, liikutti sitä ja itseään, muut eläytyivät kepin liikkeeseen.

 

Päivän aikana kokeilimme myös mm. eri eläinhahmoina liikkumista ja improvisoimme jonkin eläinryhmän jossain ihmisympäristössä. Kokeilimme myös huiveja ja aistimme niillä vastusta kävelyssä.

 

Päivän lopuksi saimme suunnitella taas riemullisesti pienryhmässä aivan oman improvisaation käyttämällä esineitä. Minulla pyörähti heti mieleen ajatus ihmisten karsinoimisen halusta ja omasta halustani tutkia vallankäyttöä ja yksityisyyttä. Näin heti mielessä ihmiskarsinoita, jotka on rajattu kepeillä. Jälleen ryhmä hyväksyi ideani, jota kehitimme siten, että ensin impron alussa kolmikko on ystäviä keskenään, he leikkivät toistensa kanssa ja etsivät yhteyttä. Heillä on mukavaa, ilmassa on paljon iloa ja riemua kuin pikkulapsilla. Kuitenkin vähitellen kaksi alkaa karsinoida yhtä (minua) lopulta kolmionmuotoiseen karsinaan, jotka he osoittavat kepeillä. Karsinaan joutuva pyrkii taistelemaan ”keppejä” vastaan, mutta lopulta joutuu alistumaan, ja alistuu, kohtaloonsa. Kun karsinoitu menee lattialle kyyryyn ja peittää kasvonsa, lösähtää alas, karsinan ympärillä olevat vielä suoristavat huivit keppien viereen korostaakseen erillisyyttään tästä karsinoidusta, sitten he häipyvät näyttämöltä. Karsinoidullakin on ollut huivi nyrkissä ja impro loppuu siihen, kun karsinoitu eli minä jätän huivini keskelle kolmiota ja lähden pois.

 

Katsojista impro oli musertava ja/tai ahdistava, kun he jäivät tuijottamaan näyttämölle jäänyttä kolmiota huiveineen. Hyvä, se siis vaikutti. Niin minuunkin. Vaikka esityksemme oli näin yksinkertainen, esitystä suunnitellessa, harjoitellessa, tehdessä ja sen loputtua se antoi paljon ajatuksia. Esitys elää vieläkin mielessäni kuin jokin kuva, tunne ja prosessi. Esityksessämme oli jotakin arvoituksellista, käsittämätöntä eli työstettävää, avointa, rosoista, keskeneräistä. Eihän sellainen haittaa, päinvastoin. Arvoituksen kanssa on hyvä elää ja miettiä sitä.

 

En päässyt kurssin varsinaiselle kolmannelle kerralle, jonka teemoina olisivat olleet kuvallisuus liikkeessä ja naamiot.

 

3. krt 14.5. / LIIKE JA ESINE – KUINKA HAVAINTO MUUTTAA HAVAITTAVAA

 

Kolmannen kertani teema oli liike ja esine. Aloitimme muutamalla lämppärillä, joista yksi oli minulle erityisen uusi ja oivalluttava. Viiden hengen ryhmämme liikkui tilassa salmiakkikuviossa. Kun kärki vaihtaa suuntaa, tulisi muiden pysyä kuviona perässä. Jos se ei ole mahdollista ja/tai kun ryhmä niin sanattomasti päättää, kärki eli liikkeen johtaja voi vaihtua. Tällaisessa kuviomuodostelmassa oli paitsi jotain hyvin hauskaa niin olin ymmärtävinäni, että se mitä teimme, oli jo kuin tanssia sekä ryhmän itse sanattomasti tekemää koreografiaa, jota tietysti ulkopuolinen ohjaaja olisi myös voinut etukäteen suunnitella ja ohjata. Jokaisen liike vaikuttaa toisiin. Näinhän se on myös näyttämöllä näyttelijöiden kanssa. Tätä liikeharjoitusta huvittaisi kokeilla ilmaisuryhmieni kanssa.

 

Lähdimme sitten kohti fokuksen harjoittelua. Sitä haimme pyörittelemällä silmiä ja eri vartalon osia, hakemalla ääreisnäköä. Otimme mukaan esineen, minä otin tyhjän vesipullon. Harjoittelimme esineen liikuttamista pitäen fokuksen, katseen, esineessä. Tutkimme, miten oma esine hengittää, liikkuu, katsoo, syö, millaisella äänellä puhuu.

 

Teimme kahden-kolmen hengen ryhmissä pöytäteatterikohtauksia esineiden kanssa, toiset katsoivat. Ohjaaja Jenni ohjasi, me improvisoimme. Esimerkiksi esineet ensin esittäytyivät, sanoivat nimen ja näyttivät, miten hengittivät ja liikkuivat. Sitten esineet kohtasivat toisensa ja ohjaaja loi kohtauksen.

 

Kuulemma näytti siltä, että pulloni oli persoona ja hengitti. Rohkeasti päätin antaa idean oppilailleni kevään viimeisillä tunneilla: ottakaa jokin esine, tutkikaa, miten se hengittää ja liikkuu ja tehkää pöytäteatteria. Demosin pienen pätkän itse heille virikkeeksi ja kerroin fokuksen merkityksestä.

 

7. luokan ryhmästä löytyi kaksi pienryhmää, johon kuului sekä tyttöjä ja poikia, jotka halusivat tehdä esineillä pienimuotoisen esityksen. He ja minä olimme aivan innoissamme. Sain toki kuulla, että ryhmä oli saanut nauttia alakoulussa draamaopettajan ohjauksesta, eli he olivat tottuneita tekemään kaikenlaisia esityksiä. En muista mainion rohkeitten esityksien sisältöjä enää, mutta esineissä oli esimerkiksi penaalin sisältöjä, terottimia, jotka alkoivat todella elämään oppilaiden käsissä persoonina.

 

Päivän päätteeksi saimme taasen ryhmissä suunnitella kohtauksen, joka esitetään muille. Minua taisi jännittää niin paljon pulloni kanssa hengittäminen, etten muista, millaisen pöytäteatterin teimme. (Hahaa, jotain siinä tapahtui.)

 

4. krt 21.5. / LIIKE JA ÄÄNI

 

Tätä kertaa olin odottanut paljon, koska joskus tehdessäni draamakasvatuksen approa, olin mielessäni ideoinut esitystä, joka perustuu sovittuihin näyttelijöiden pelkistettyihin ”merkkiääniin”, liikkeeseen ja liikkumisen eri tasoihin. Näyttelijöiden äänet ja liikkeet vaikuttavat aina toisiin näyttelijöihin tietyillä tavoilla. Kyse on siis esimerkiksi valtasuhteiden ja hierarkioiden tutkimisesta. Yhden ainoan kollegani (en muista enää kenen) tyrmättyä ideani silloin aikoinaan heti kättelyssä, ettei tule yläkoululaisten kanssa onnistumaan, ääniä, pöh!, esityksen teko on jäänyt. Ehkä vielä joskus.

 

Päivän mittaan teimme paljon samantyyppisiä ellei samoja ääneen ja liikkeeseen liittyviä harjoituksia, joita muistan draamakasvatuksen approsta ja joita olen käyttänyt vuosien mittaan oppilaiden kanssa. Esimerkiksi kuoro-jutut, joissa on ohjaaja ja kuoron jäsenet improvisoivat äänensä johtajan liikkeiden mukaan, ja kuorojen välinen vuoropuhelu, olivat tuttuja. Harjoitukset olivat hyvin hauskoja, saimme nauraa aivan tosissamme. Ääni on niin vaikuttava elementti yhdistettynä liikkeeseen.

 

Harjoittelimme myös vuorovaikutusta parin kanssa: toinen teki liikettä, toinen puhuu ja/tai ääntelehtii. On se vaan kumma, mutta joka kerta löytää itsestään uusia puolia ja saa nauraa itselleen. Liikuimme myös musiikin tahdissa.

 

Lopuksi teimme pienryhmäesityksen. Toinen ryhmä antoi meille otsikon ja alaotsikon. Meille tuli Paska – opettajan kesäloma alkaa (niin kuin oikeasti oli alkamassa). Näytin kuulemma opettajan roolissa (ainakin alkuun) todella iloiselta haaveineni siitä, mitä kaikkea sellaista kesälomalla voi tehdä, mitä lukuvuoden aikana ei ehdi tai voi tehdä.

 

5.krt 25.5. / PIENET LOPPUDEMOT

 

Viimeinen kerta oli varattu omalle tai ryhmän kanssa sovittavalle esitykselle. Kukaan valitettavasti ei lähtenyt työstämään muutoinkin työni alla olevaa esitystä, joka liittyy Lewisin teokseen Liisa Peilimaailmassa ja uudistuvaan koulumaailmaan ja opetussuunnitelmaan 2016. Aikaa suunnitteluun tuntui olevan vain noin 15 minuuttia, oikeasti aika saattoi olla hieman enemmän, mutta nopeasti kyhäsin Lewisin tekstin inspiroimana jotain kokoon. Eikä kukaan tainnut saada juuri mitään selvää nonsense-tekstistä, itselleni kokemus oli antoisa. Erityisesti esityksessäni pidettiin siitä, että aloitin sen näyttämällä kunkin katsojan edessä kahta nyrkkiäni heidän edessään ja kysymällä kultakin: ”Kummasta kädestä?” Katsojan valittua pikkupeilinsä, joka oli nyrkkini sisällä, ja sitä hänelle näytettyäni sanoin: ”Adjektiivi.” Lopetin esityksen samalla tavalla.

 

Kurssin parilla kerralla katsoimme mielenkiintoisia Jacques Lecoqin teatteripedagogiikkaan keskittyviä videoesittelyjä. Näin esimerkiksi, kuinka Lecoqille elementit ja niihin liittyvät liikkeet ovat tärkeitä ja ajatus, että luonto löytyy jokaisesta ihmisestä. Näin, kuinka kurssilaiset lausuivat omissa kansallisuusryhmissään sanaa ”punainen” omalla kielellään ja tekivät sanoessaan yhteisesti sopimansa liikkeen, joka myös kuvasti ja/tai tuki sana lausumista. Huvittavaa kyllä, kansallisuudet ja niihin liitetyt stereotypiat olivat tunnistettavissa. Suomalaisten ryhmää ikävä kyllä tässä videossa ei vielä ollut.

 

Saimme myös kurssin lopuksi ohjaajalta palautetta, mitä havaintoja hän oli meistä tehnyt. Palaute oli tietysti pääosin hyvin positiivista ja monipuolista, mutta yhden kritiikin hän minulle sanoi. Se liittyi puheliaisuuteeni. Tiedän olla siis jatkossa entistä varovaisempi tämän suhteen! Kiitos, Jenni. Ja upeat kurssilaiset.

 

Kurssi oli todella vapauttava ja liittyy mielestäni uuteen opetussuunnitelmaan 2016 noin niin kuin ylipäänsä. Asioita tutkitaan yhdessä lähtökohtana osallistumisen ja valinnan vapaus sekä osallistujia rohkaistaan käyttämään luovuuttaan. Mielikuvituksen ruokkiminen on uskomattoman tärkeä juttu. Se sitouttaa ja osallistaa oppijaa sekä mahdollistaa flow´n tunteen, joka saattaa kestää hyvinkin pitkään.

 

 

 

 

Kysymysten tekemisen tärkeydestä

Tämän kirjoituksen innoittajana ja alkusysäyksenä on toiminut hiljattain Facebookin ryhmässä Yksilöllinen oppiminen ja oppimisen omistajuus julkaistu statuskirjoitus, jossa Pekka Peura nostaa esille tutkimustuloksiin nojaten seikan (Saku Tuominen: Luova järkevyys, 2014 Otava), mihin oppijoiden kysymykset loppuvat, kun alakoulun alaluokat jäävät taakse.

Statuksen piilokysymyksinä voisivat esimerkiksi olla kysymykset, opettaako koulu meitä kysymään ja kyseenalaistamaan; osaako (tai saako) oppija kysyä (tarpeeksi) sekä miten meille opetetaan kysymistä (ja ajattelua).

Onhan meidän kaikkien mielestä kysymysten tekeminen kuitenkin perusta uuden oppimiselle, ja kysymykset ovat oppimisprosessissa olennaisia työkaluja?

Menetelmiä etsitään, kuinka aktivoida ja osallistaa oppija (kysymään).

Kirjoittelin Pekka Peuran statukseen muutaman tiedossani olevan esimerkin, jotka haluan jakaa vielä tässä. Lisään joukkoon yhden esimerkin Eija Rouglen, amerikkalaisen professorin, joka kävi koulullamme vierailemassa noin vuosi sitten, innoittamana.

Kerron myös muutamista ajatuksista, jotka tulivat esille Ville Keräsen dialogisuutta koskeneessa Pro Action Caféssa eli työpajassa viime toukokuun Otavan Opiston Art of hosting – how to design and host learning –koulutuksessa.

Menetelmä 1:

Jostain joskus luin tällaista: Luokan ovella/tunnin alussa oppilas saa (post it -lapun) ja tehtävän, että kirjoittaa ylös aiheeseen liittyvän ennakkokysymyksensä ja jää sitten odottelemaan, saako hän tietyn ajan kuluessa/ tunnin loppuun mennessä siihen vastausta. Varmasti aktivoi.

Tunnin kuluessa hän kirjaa ylös myös oman kysymyksensä/omia kysymyksiä aiheesta, jotka kootaan jollain menetelmällä ja tarkastellaan esim. pienryhmissä.

Kommentilla on 18 tykkäystä ja nurmijärveläinen rehtori Mikko Jordman kommentoi kommenttiani näin:

Tää Nina Maunun juttu on hieno. Se tosin edellyttää siitä, että oppilaalla on edes joku käry sitä mitä tunnilla on tarkoitus oppia. Jos ei ole, opettajalla on iso kysymys ratkaistavana. Jonka myötä ratkeaa monta muutakin.

Tai opettaja voi sanoa: Jos te kysytte tyhmiä, se johtuu siitä, että opetus ei ole onnistunut. Epäonnistuminen kunniaan, opekin voi parantaa vain epäonnistumisen kautta!

Menetelmä 2:

Aiheeseen liittyvä kinesteettinen tarinatäydennys pienryhmissä "Radalla", jossa on valmiita kysymispisteitä tarinan kaavaan liittyen, esim.:
1. Missä (ollaan)?
2. Kuka/ketkä?
3. Mikä? (toistuva esine/asia eli tarinan motiivi)
4. Mitä (tapahtuu, ongelma)?
5. Mitä seuraa? (Miten tarina loppuu/jatkuu?)

Oppilaat kävelevät pienryhmässä pisteeltä pisteelle ja saavat siirtyä eteenpäin, kun ovat päättäneet vastauksensa yhdessä. Tämä idea sisältää myös ajatuksen kävelypalaverien tehokkuudesta.

Menetelmä 2:n avaus:

Tämä idea tuli mieleeni luovan kirjoittamisen oppitunnilla tarinan kertomisen ja aristotelisen draamankaaren opettamisen yhteydessä. Miettiessään yhdessä esimerkiksi aihetta, kertojaa, näkökulmaa, teemaa, oppija käy kuin huomaamatta kertomisen peruspilareita läpi eikä tankkaa niitä vain oppikirjasta.

Myös tarinan kertominen draamallisesti on taitolaji, jota voi harjoitella. (Ks. myös blogikirjoitukseni Draaman vuosi 2015, siellä perusmenetelmä.)

Menetelmä sai aikaan mm. tällaisen kommentin Teemu Korhoselta:

Tuosta sinun radastasi... Olisiko oppijoilla kysymykset pisteillä valmiina? Silloinhan oppilaat ovat tilanteessa, jossa keksitään kysymysten sijasta vastauksia. Vai onko pisteellä vain yksi sana, esim "miksi?", ja oppilaat keksivät kysymyksen, joka alkaa miksi?

- Minuakin kiinnostaisi kokeilla pelkillä kysymyssanoilla. Esim. pussi, josta nostettaisiin kortti, jossa sana.

Teemulla on todennäköisesti mielessä rata, joka sopisi oppiaineeseen kuin oppiaineeseen. Tällä tavoin aktivoimalla oppijat pääsisivät varmasti luomaan omaa oppimiskertomustaan aktiivisesti.

Itse ajattelen myös, että moni oppija tarvitsee mallin eli ensimmäisellä kierroksella valmiit kysymykset. Toisella kierroksella ryhmä voisi lähteä soveltamaan kertomustaan.

Menetelmä 3:

Tarinan kerronta (ohjaajan) välikysymyksin (ks. esim. kysymykset edellä). Aina välillä ohjaaja pyytää vapaaehtoista yhteisessä kerrontapiirissä kertomaan joko zoomaten eli yksityiskohtiin mennen tai laajentaen eli katsomaan asiaa ns. lintuperspektiivistä.

Vastaukset saisi keksiä ihan itse mielikuvitusta apuna käyttäen, jolloin harjoituksesta voisi tulla hauska ja luovuutta kehittävä. Lopuksi tietysti aiheesta keskusteltaisiin.

Menetelmän 3 avaus:

Olen kokenut itse tämän harjoituksen jossakin draamakoulutuksessa vuosia sitten, ja mielestäni se oli paitsi hauska, sen myötä sai oivaltaa monia asioita, myös tarinan kertomisesta. Tällainen ohjattukin tarinan kertomisen menetelmä aktivoi erittäin hyvin koko ryhmän.

Omassa opetuksessani viime syksynä eräs oppilasryhmä kuunteli ”äimän käkenä”, kuinka eräs oppilas pääsi loistamaan tarinan kertomisen taidoillaan ja mielikuvituksellaan tässä harjoituksessa.

Menetelmä 4:

Professori Eija Rougle pisti vieraillessaan yt:ssämme opettajat pienryhmiin ja kyselemään lyhyestä koulu-sanan määrittelytekstistä seuraavan kaavan mukaan.

Tekstin/ aiheen avaaminen pienryhmässä toiminnallisen kysymyssarjan avulla:

Keskustelu toiminnallisena menetelmänä

Eija Rougle, J.Langer: Building Literacy Through Classroom Discussion (2005): - oppilaiden kysymykset tärkeitä; oppimisen tasa-arvoisuus luotaessa rihmastoa

Seuraavat kysymykset pienryhmissä, esim. 5 min/kohta:

1. Mikä on ensi kommenttisi eteen annetusta tekstistä?        

2. Nouseeko tuosta kysymys? Mikä on sinun kysymyksesi?

3. Luokaa yhteinen kysymys ryhmässä.

4. Ohjaaja kokoaa esiinnousseet näkökulmat; purku esim. yhteisen taulun avulla.

Opettajat olivat innoissaan tästä menetelmästä. Se todella aktivoi koko opettajainhuoneen ja energisoi yt:n. Totta kai tätä menetelmää tulisi käyttää myös oppilaiden kanssa.

Ville Keräsen (Tiimiakatemia, Jyväskylä) dialogisuus-pajan ajatuksia muistiinpanovihostani poimittuina:

Ihmiset on saatava keskustelemaan. Ihmiset tietävät monista aiheista paljon. [Oma kokemukseni: usein paljon enemmän kuin tiedämmekään tai mitä päällepäin näyttää.] Meillä on vastuu ja velvollisuus saada ihmiset keskustelemaan enemmän.

Esimerkkinä kysymys ”Mitkä ovat kolme tärkeintä kehittämissuuntaa tai arvoa yhteisössä?” Toistetaan sama kysymys 2-3 kierrosta, 3./4. kierroksella kiteytetään vastaus yhteen sanaan tai kuvaan.

Kysymyspaperia voi vaihtaa, siitä voi luopua ja aloittaa puhtaalta pöydältä.

Hyvä aloituskysymys: Mikä sai sinut tänne?/ Miksi olet täällä? tai Mitä pyörii mielessä?/ Mitä ajattelet? (What brought you here? What´s going on?)

Open space –metodi kerää ihmiset kiinnostuksensa mukaan tietyn kysymyksen ympärille. 1) Mikä on kysymys? 2) Miksi se (tai asia) on tärkeä minulle?

Kun aiheesta on keskusteltu ja aihetta on kartoitettu, kysytään: 3) Mikä on ongelma? (What is missing? What we need more?)

3. käsittelykierroksen jälkeen kysymys kuuluu: 4) Mitä olen oppinut itsestäni? (Mitä tarvitsen? Mistä olen kiitollinen? Mitä teen seuraavaksi? Mitä sain? Mikä oli hyvää [tässä prosessissa]?)

Prosessi on oppimista. Mitä tehdä materiaalilla?

On olemassa erilaisia, eritasoisia kysymyksiä, avoimia ja suljettuja, alkuun ja loppuun, aloittavia ja lopettavia. Avoimet kysymykset johdattavat meitä uusille alueille, uusiin ajattelun suuntiin.

Mieti, onko kysymyksen takana toista tai toisia kysymyksiä.

Ajatuksen takana on aina ongelma, joka aiheuttaa kysymyksen.

Kuinka saada erilaiset ihmiset yhteen kehittämään juttuja, maailmanlaajuisesti?

[Minun kysymykseni: Kuinka selittää toiminnalliset menetelmät?]

Esimerkiksi kysymyksen ”Kuinka saada enemmän vapaaehtoisia?” takana ovat seuraavat kysymykset: Miksi me haluamme vapaaehtoisia? Mikä on vapaaehtoista/ Kuka on vapaaehtoinen? Mitä odotetaan? Sitoutumista?

Kaiken takana ovat ajattelutaidot – ja kysymykset.

Kysymyksiin ei tarvitse löytää heti vastausta.

Open space –menetelmässä kuka tahansa saa kysyä mitä tahansa, esittää oman kysymyksensä.

[Opettajille tarvitaan enemmän aikaa suunnitteluun ja keskusteluun: mitä me opetamme? Mitkä ja millaiset menetelmät? Miten arvioidaan ja hyödynnetään arviointia? Entä oman osaamisen sanoittaminen, myös opettajien osaamisen sanoittaminen, kuinka pitkällä siinä ollaan?]

Lopuksi henkilökohtaiseen tarinaasi. Mieti silmät kiinni:

1. Mistä pitäisi luopua?

2. Mistä olet luopunut ja mitä olet ottanut vastaan?

3. Mikä on se konkreettinen lopputulos, mitä on seurannut, jos olet luopunut ja vastaanottanut jotakin?

Suunnilleen tähän muistiinpanoni loppuvat Otavan Opiston Art of hosting –koulutuksesta tuolta erää.

Kiitos Pekka, Mikko, Teemu, Eija, Ville ja kaikki, jotka kokevat osallisuutta tämän kirjoituksen taustavoimissa! Kiitos fasilitaattori Kirsi Joenpolvelle, joka houkutteli minut viime keväänä Art of hosting –koulutukseen, sekä terveiset parhaillaan Suomenlinnassa meneillään olevaan vastaavaan kansainväliseen tapahtumaan.

Otan hyvin mielelläni lähteitä ja vinkkejä vastaan, miten opettaa dialogisuutta ja kysymistä opetuksessa!

Avoin kirje Leena Pöntyselle ja muille koulun kehittämisestä innostuneille

Hyvä Ylöjärven opetuspäällikkö ja Sitran Uusi koulutus -ydinjoukkoon kuuluva Leena Pöntynen ja muut koulun kehittämisestä innostuneet,

 

Nyt harmittaa. Sitralla on Uusi koulutus -hanke, joka kerää ideoita koulutuksen kehittämiseksi ja tukemiseksi. Ilmoitin mukaan ideani toiminnallisen kieliopin kehittämisestä. Toiminnalliseen kielioppiin liittämäni ja kokeilemani menetelmät käyvät mille tahansa koulutusasteelle ihmisen iästä ja taitotasoista riippumatta. Toiminnallinen kielenoppiminen tarvitsee punaisen langan, jonkunlaisen suunnitelmallisen etenemisen äidinkielessä, erityisopetuksessa, suomi toisena kielessä, vieraissa kielissä varhaiskasvatuksesta aikuiskasvatukseen, ja minä en sanonut sitä Ideakuulutuksessa.

En myöskään korostanut, että en ole toiminut suinkaan yksin, vaan olen tehnyt yhteistyötä alun alkaen Turun yliopiston professori Katri Karasman sekä Espoon kaupungin yläkoulun oppilaiden ja muutamien kollegoitteni kanssa saatuani ja saadessani järjestää toiminnallisen kieliopin koulutuksia jo reilun kolmen vuoden ajan. Turun yliopisto on julkaissut Karasman, silloisen Sarmavuoren, tutkimuksen toiminnallisen kieliopin vaikutuksista oppilaiden asenteisiin vuonna 2011. Tuloksena oli, että kaikki oppilaat, joiden opetukseen oli liitetty toiminnallista oppimista, pitivät menetelmiä hyödyllisempinä kuin perinteistä luento-oppikirja- työkirja –perustaista opetusta.  

Muita yhteistyökumppaneitani, jotka järjestävät toiminnallisen kieliopin koulutuksia ovat ensinnäkin Zodiak –Uuden tanssin keskus, jonka tanssijoita sain muutamia kertoja kouluttaa kieliopin opettamiseen liikkuen. Nyt TALK-hankkeen ja rahoituksen myötä Zodiak on käynyt viemässä kymmeniin Helsingin ja Turun seudun kouluihin kielenoppimisen iloa liikkuen.

Olen ollut yhteistyössä Erilaisten oppijoiden liiton kanssa ja Hero järjestää koulutuksia aiheesta. Liikkuva koulu ja siihen linkittyvät liikunnan aluejärjestöt järjestävät koulutuksia aiheesta. Tiedän, että esimerkiksi Valo-niminen liikunnan alan yritys kehittelee toiminnallisia menetelmiä kielenoppimiseen. Itse olen saanut olla kouluttamassa Liikkuvan koulun kutsumana kolme kertaa ja Tampereella ensi keskiviikkona 18.3. Viime keväänä Seinäjoen koulutuksessa kuvattiin työpajastani YouTube-video Alistuskonjuntiopilkkukarate ja muita toiminnallisia menetelmiä.

Olen toiminut yhteistyössä Kulttuurikeskus Kassandran kanssa, jossa tiedän pidettävän toiminnallisen kielenoppimisen työpajoja maahanmuuttajille, etenkin naisille. Olen pitänyt koulutuksia Suomen kielten opettajain liiton eli Sukolin kutsumana vieraiden kielten ja suomi toisena kielenä opettajille. Yritys nimeltä MeaLingua keskittyy lasten ja nuorten kielenoppimisen kehittämiseen esim. leikin avulla, siis toiminnallisesti.

Olen ollut yhteistyössä Äidinkielen opettajain liiton kanssa ja Helsingin seudun äidinkielen opettajien kanssa saadessani järjestää koulutuksia. Äidinkielen opettajain liiton vuosikirja 2015 on harmittavasti pari kuukautta myöhässä, joten en voinut liittää sitä tähän lähteeksi. Siellä on aihetta avaava kirjoitukseni Draama + kielioppi = toiminnallista kielioppia? Olen kirjoittanut aiheesta mm. Virkkeeseen 1/2011 Facebookin Toiminnallisen kieliopin ryhmän lisäksi, jonka tiedostoista löytyy lähteitä ja muitakin kirjoittajia kuin minä. Esimerkiksi äidinkielen opettajaksi opiskeleva Sanni Surkka on tehnyt hyvän toiminnallisen kielenoppimisen harjoituskokonaisuuden.

Olen ollut yhteistyössä myös Otavan opiston kanssa järjestäessäni toiminnallista (kielen oppimiseen liittyvää) koulutusta ja siitä on myös olemassa – tosin valitettavan heikkotasoinen, vaikka hyväsisältöinen –video, joka löytyy netistä. Muitakin yhteistyökumppaneita varmasti on, mutten juuri nyt saa kaikkia päähäni. Toiminnallisesta CV:stäni kotisivuiltani yhteistyötahoja löytynee myös lisää.

Tänä keväänä, 7.5., saan mennä myös Rauman opettajainkoulutuslaitokseen vetämään parin tunnin työpajan varhaiskasvattajille. Aiheenani on kielen rikastaminen ja sanavaraston kasvattaminen draaman ja leikin avulla. Kuulun myös Kieliverkostoon, jossa on äidinkielen didaktikkoja, tutkijoita ja professoreita.

Olen ollut ulkomailla Tanskan Kööpenhaminan ja Saksan Hildesheimin yliopistoissa IAMTE:n eli äidinkielen ainedidaktiikan konferensseissa puhumassa aiheesta sekä vetänyt Viron Tallinnan ja Tarton lukioissa ja peruskouluissa muutamia näytetunteja kiitos Zodiak- Uuden tanssin keskuksen ja Suomen Viron -instituutin. Ensi elokuussa olen pääesiintyjä Viron suomen kielen opettajien seminaarissa. Aina, kaikissa paikoissa olen kohdannut aiheesta innostuneita opettajia – ja oppilaita.

Miksi kirjoitan tätä nyt? Kuuntelin tänään internetissä suorana toista ja tällä kertaa viimeistä Sitran Ideakuulutuksen kehittämistuokiota kymmenelle eniten peukutetulle idealle. Itse pistin ideani niin viime tingassa mukaan kuulutukseen, ettei peukutuksia ehtinyt kertyä. Kuitenkin kaikki 130 ideakuulutuksen ideaa käydään Sitrassa vielä läpi. Mitä jos saisin tukijoukkoja oikeasti tähän? Pilottikouluja?

Lisäksi haluan sanoa, että ideassani on kyse ilmiöpohjaisesta, oppiaineiden rajat ylittävästä toiminnasta. Haluaisin kuulua esimerkiksi sellaiseen työryhmään, jossa olisi äidinkielen opettajia, vieraiden kielten opettajia, erityis- ja suomi toisena kielenä opettajia, eri asteiden opettajia varhaiskasvatuksesta ammatilliseen aikuiskoulutukseen, liikunnan alan ihmisiä, tietotekniikan ja pelialan ihmisiä, visualisoijia, joiden kanssa suunnittelisimme toiminnallisia kielenoppimisen kokonaisuuksia eri asteille.

Esimerkiksi 18.3. Liikkuvan koulun Tampereen seminaarissa Likesin tutkija Jouni Kallio esittelee työpajassaan kehittämäänsä X-breikkiä tuntityöskentelyn toiminnallistamiseen. Yhtenä esimerkkinä on Alistuskonjunktiopilkkukarateni ja sen kuvatut liikkeet pelimäisesti, mutta hyvin yksinkertaisesti. On piirretty tikku-ukko ja sen viereen on kirjoitettu alistuskonjunktio. Oppilas matkii tikku-ukon liikkeitä ja näkee myös sanat visuaalisesti. Esimerkiksi jotain tämänkaltaista ja vielä kehitellympää yhteistyötä haluaisin olla tekemässä. Myös oppituntien videointeja?

Sitran web-seminaariin päässeiden ideoiden joukossa oli ainakin kaksi matematiikan opetukseen kehiteltyä ideaa, ei yhtään kielenopetukseen liittyvää ideaa.

Leena, Sinäkin pidit Kalevassa tänään 13.3.2015 ilmestyneestä lehtijutusta, joka kertoo, mitä koulutukseen eniten kaivataan lisää kysyttäessä asiaa oppilailta ja vanhemmilta: vuorovaikutus- ja tunnetaitojen opettamista, ongelmanratkaisua, oppimaan oppimista, yrittämistä, vieraita kieliä. Toiminnallisen kieliopin menetelmät ovat lähtöisin juuri näistä ajatuksista, suorastaan syntyneet näistä ajatuksista: kuinka kielen oppimiseen voidaan yhdistää myös näiden taitojen opiskelemista.
(Ks. http://www.kaleva.fi/uutiset/kotimaa/viisi-taitoa-joita-kouluissa-pitaisi-opettaa-paremmin-katso-lista/691871/)

Yhteistyössä on voimaa, sirpaleisuudessa ei.

 

Draaman vuosi 2015 - Terveiset Oulusta Yhtä draamaa -seminaarista

Yrittäjäystäväni soitti ja pohdimme ryhmätyön rooleja ja vaikeutta. Kuuntelin häntä, kokenutta fasilitoijaa, ja aloin hehkuttaa hänelle samalla itsekin oivaltaen, että vuorovaikutuksessa on kyse improtyypeistä, joihin kannattaa henkilökohtaisesti tutustua ja joihin voi vaikuttaa niitä tiedostamalla ja niitä (rooleja) harjoittelemalla.

Olin juuri palannut Oulusta Yhtä draamaa –seminaarista (23.-24.1.2015), jonne oli saatu Suomen draamakasvatusalan huippukouluttajat, kiitos ideasta ja onnistuneesta toteutuksesta puuhanaiset Raija Airaksinen-Björklund  ja Saija Laukka sekä järjestelyihin osallistunut upea vapaaehtoinen talkooväki. Olin myös lukenut huolella kolmen päivän ajan Yhtä draamaa –teosta, jonka alaotsikko on Oulun kaupungin draamaopetussuunnitelma. Teoksen on kirjoittanut Saija Laukka ja Jonna Koponen (2.painos 2014, Draamatyö).

 

Tämän selkeästi draaman työtapoja, aihekokonaisuuksia ja niiden perusteita, opetussuunnitelmaa ja arviointia selostavan teoksen soisin löytyvän joka ikisestä oppimiskeskuksesta!

Teoksessa käydään esimerkiksi läpi draamatunnin perusrakenne draamasopimuksineen ja roolin rakentamisineen, esiintymisjännityksineen ja näihin liittyvine harjoitteineen. Draaman opetussuunnitelman osa-alueista käsitellään prosessidraama, improvisaatio, liikeilmaisu, ideasta esitykseen, foorumiteatteri, teatterihistoria, teatterivierailu, annetaan näihin työtapoja ja tuntisuunnitelmia. Kiitos, kiitos, kiitos.

Lopun kruunaa arviointiosuus ja arviointipohjat, jotka selkeyttävät paljon ajatteluani draaman työmenetelmien tavoitteista ja arvioinnista.

Yhtä draamaa –seminaari olikin teoksen julkkarijuhlat: teoksen sisältöjä käytiin läpi erilaisissa draamakasvatusalan työpajoissa. Itse osallistuin Improvisaation alkeet –pajaan, jonka veti Janne Länsitie sekä Draaman ABC, draama kouluissa, jonka veti Anne Sandström sekä Lotta Ora. Muihin pajoihin en ikävä kyllä ehtinyt;)

Sanomalehti Kaleva puolestaan kertoi 23.1.2015 jutussaan Joka heppu saa heittäytyä (K21), että ”Oulu on edelläkävijä draamakasvatuksen tiellä, sillä se on ainoa kaupunki, jolla on jo kunnallinen draaman valinnaisaineen suunnitelma. Uusissa opetussuunnitelmissa draaman käyttöä lisätään äidinkielen ja yhteiskuntaopin opetuksessa.”

Dosentti, TeT Tapio Toivanen mielenkiintoisen toiminnallisesti vedetyssä luennossaan lopulta paljasti luvun 75 merkityksen. Hän on laskenut, että sana ”draama” mainitaan 75 kertaa uudessa perusopetuksen hyväksytyssä opetussuunnitelmassa. Eli minun kielelläni: draama nostetaan kunnolla muiden opetusmenetelmien joukkoon, ellei jopa yhdeksi keskeiseksi menetelmäksi ainakin äidinkielessä ja kirjallisuudessa, mutta myös reaaliaineissa. Draamalle annetaan menetelmänä merkitys ja arvo.

Miksi? Miksi juuri nyt? Toivanen jatkaa diassaan Oppimiskäsitys OPS 2016:

”1) Oppiminen on aktiivista. Oppiminen edellyttää aktiivista toimijuutta, johon liittyy tunnekokemuksia, iloa ja uutta luovaa toimintaa.

2) Oppiminen on vuorovaikutteista.”

[lihavoinnit minun]

Mikä olisi parempi menetelmä kuin draama ja sen erilaiset työtavat?

Yhtä draamaa –teoksen purkua

Kaksi esimerkkiä oppitunneille

1) YSTÄVÄNPÄIVÄÄN

Dramaturgisen mallin valinta (s.43)

Klassinen malli:

Teoksessa esitellään viisivaiheinen tarinankerronnan kaava (s.76), jota hyödyntämällä voidaan kertoa tarina ystävyydestä.

Tarinankerronnankaava: 1) Olipa kerran (Nimeä henkilö, eläin, olio, kuvaile tapahtumapaikka.)

2) Joka päivä hän/se…(Luo rutiini ja kuvaile toimintaa.)

3) Kunnes eräänä päivänä… (Riko rutiini.)

4) Siitä seurasi että…

5) Kunnes viimein…Sen päivän jälkeen…Siitä päivästä lähtien…(Keksi tarinalle ratkaisu, käsittele se ja vie tarina päätökseen.) (ks. esim. Routarinne, S. 2005, 194)

(pienryhmät/ koko ryhmä, useita tarinoita -> tarinankerronnan kaavasta tulee tuttu ja voidaan tutkia, löytyykö tarinoista mitään yhteistä ja mitä tarinat kertovat ystävyydestä juuri tälle ryhmälle ja/tai vieraileville ryhmille)

Kommentti: Kokeilimme tarinankerrontakaavaa Janne Länsitien vetämässä Improvisaation perusteet –työpajassa. Harjoitus oli yllättävän haastava, mielenkiintoinen ja toimiva.

Simultaani malli:

Jaetaan suurempi ryhmä 2-4 pienempään ryhmään. Toiset tekevät tanssin ystävyydestä, toiset kirjoittavat runon ystävyydestä. Yhdistetään ja esitetään molempien ryhmien tuotokset yhtenä kokonaisuutena samanaikaisesti.

Kommentti: Tätä voisi kokeilla ensin oman ryhmän kanssa, sitten kutsua vierailijaluokka eli ystävyysluokka, tekemään samaa.

Metafiktiivinen:

Osallistujat asettuvat tilaan sikin sokin ja jokainen huutelee satunnaisessa järjestyksessä yhtä aikaa tai päällekkäin tai erikseen sanoja. Ensimmäinen sana liittyy ystävyyteen, ja siitä jatketaan sana-assosiaatioperiaatteella. Sanoja huudellaan eri äänenpainoilla ja tunnetiloilla. Sanaan voi yhdistää myös mieleen tulevan liikkeen. Esitys toteutetaan jossain tavanomaisesta poikkeavassa miljöössä, kuten koulun ruokalassa.

Kommentti: Vaatii pohjustusta ja motivointia yläkoulussa? Voisi mielestäni toteuttaa ensin ”turvallisessa” luokkatilassa tai koulumme lämpiössä.

2) ROOLIN RAKENTAMINEN (esim. näytelmään, kirjoittamisessa fiktiivisen hahmon luomiseen)

Puhe- ja kävelytyylin etsiminen (s. 44-45)

Oppilas eläytyy roolihenkilönsä asemaan ja etsii kehon kautta roolihenkilön ilmaisua. Oppilas voi kokeilla erilaisia kävelytyylejä esimerkiksi seuraavasti:

Miten pitkä askel on?

Miten nopeasti roolihenkilö liikkuu?

Onko lantio edessä, takana, sivulla vai keskellä?

Onko leuka ylhäällä, alhaalla vai keskellä?

Onko rintakehä edessä vai takana?

Millaisia kulkureittejä roolihenkilö kulkee?

Onko hänen etenemisensä suoraviivaista ja tarkkaa vai mutkikasta ja haaveilevaa?

Onko roolihenkilöllä jokin pakkoliike tai pinttynyt ele?

Kun kävelytyyli on löytynyt, oppilas voi kokeilla, millainen puhetyyli tuntuisi roolihenkilölle sopivalta.

Puhuuko hän jollain murteella?

Käyttääkö hän tiettyjä täytesanoja?

Millainen on puheen rytmi? Puhuuko hän hitaasti vai nopeasti?

Onko intonaatiossa vaihtelua vai onko puhe monotonisen tasaista?

Onko hänellä jonkinasteinen puhevika, änkyttääkö hän?

Lopuksi oppilas yhdistää roolihenkilön kävely- ja puhetyylit, ja toiset antavat siitä palautetta.

Kommentti: Aion tehdä tämän harjoituksen 8.luokan ilmaisuryhmäni kanssa, kun parhaillaan harjoittelemme koulumme vuosijuhlanäytelmää, joka tällä kertaa on Maija Poppanen. Tervetuloa Espooseen Kilonpuiston kouluun 3.3. klo 18, mutta muista ilmoittautua minulle, jotta varmistat paikkasi. (ninamaunu@yahoo.com)

Myös palautteen antamista voidaan harjoitella tämän harjoituksen avulla.

Aion myös perehtyä tämän harjoituksen avulla roolihenkilön rakentamiseen 7. luokan ryhmäni kanssa, kun aloitamme pian kertomuksen kirjoittamisharjoitukset ja itse kertomuksen kirjoittamisen. Näin voimme saada yllättäviä, erilaisia roolihenkilöitä ja syvyyttä henkilöhahmoihin.

MUUTA:

Sain teoksesta lukemattomia vinkkejä toiminnalliseen kielioppiin, muun muassa varmistuksen ohitanssin (s.139-140) mahdollisuuteen kieliopin opetuksessa. Luokanvalvojan roolissa toteutimme jo myös pienimuotoisen foorumiteatterin Kuinka selvität konfliktin –luvun valossa.

Ohjaajaa/ opettajaa auttavat myös esim. kuvaukset 9. luokan hyvän tason osaamisesta (s.131) ja arviointitaulukot 4. , 8. ja 9. luokille, joissa eri osa-alueita pisteytetään 5-0. Arviointitaulukot käyvät mielestäni myös ja etenkin hyvinä pohjina oppilaiden omille itsearvioinneille.

Ohjaaja pääsee myös itse kehittymään esim. mietiskellessään omaa improtyyppiään. Jokaisessa improtyypissä esimerkiksi heittäytyjästä taivaanrannanmaalariin on sekä hyvää että huonoa ja näin maailmankatsomus, itsetietoisuus ja –tuntemus sekä ne tärkeät vuorovaikutustaidot pääsevät kehittymään itse kullakin. (ks. luku Viisi näkökulmaa improvisaatioon: 1) Virheisiin suhtautuminen, 2) Itsekontrolli, 3) Fokus eli itseen, toisiin esiintyjiin ja yleisöön suuntautuvat improvisoijat, 4) Valtatasapaino eli kuljettajat ja matkustajat, 5) Toimintastrategia eli millaisilla keinoilla kohtausta rakennetaan)

Teoksen tekijöiden ideana on, että profiloinnin kautta "heikot" saavat positiivista palautetta ja lahjakkaat, jotka saavuttavat peruskoulun tavoitteet helposti,  saavat myös jotain mitä kohti jatkaa ja kehittyä.  Eli vuorovaikutustaitojen kehittymiseen, palautteen antamiseen ja luokan keskeisten vuorovaikutustaitojen löytämiseen saa vinkkejä teoksesta löytyvistä oppilaan ja opettajan profilointilomakkeista.(ks. liite 9. Oppilaan improprofiili s.179 (täytettävä itsearviointilomake) ja liite 10. Opettajan improprofiilin koontilomake s.184)

Kiitos vielä kerran onnistuneesta Yhtä draamaa –seminaarista ja teoksesta. Seminaariin osallistuneet sata kuusi henkeä antoivat silminnähden erittäin hyvää palautetta järjestäjille. Toivon seminaarille jatkoa, tarve kentällä on ilmeinen. Ja Yhtä draamaa –teokselle toivon käyttöä jokaisessa opinahjossa!


Kuvassa Tapio Toivanen 23.1.2015 Oulussa Yhtä draamaa -seminaarissa

Fyysinen kirjoittaminen - mainio keskeneräisyyden tunnustava menetelmä

Osallistuin syksyllä 2014 Lahdessa Kansalaisfoorumin järjestämälle fyysisen kirjoittamisen kurssille. Paja oli neljän tunnin mittainen ja sen veti teatteri-ilmaisun ohjaaja Tiina Tanskanen-Paavola, joka on saanut oppinsa mm. kirjailija, teatteritaiteen maisteri Siri Kolulta.

Tiina vetää Helsingin työväenopistossa 24.-25.1. 2015 kahden päivän kurssin Liikkeestä sanaksi – kehon kertomaa, jonne en itse ikävä kyllä pääse. Nimittäin fyysinen kirjoittaminen, body writing tai jopa dance writing, on metodi, jonka voin sanoa näinkin lyhyen tuttavuuden jälkeen sopivan minulle ja jonka ennustan tulevan aiheesta kiinnostuneille pikkuhiljaa tutummaksi. Soisin metodin pääsevän myös eri asteiden opiskelijoiden käyttöön.

Kurssin jälkeen en löytänyt googlaamalla juuri mitään teoreettista tietoa saati kirjallisia lähteitä fyysisestä kirjoittamisesta, en edes hakusanoilla body writing tai dance writing. Kansainvälisiä konferensseja aiheesta on jo järjestetty, joten jossakin tietoa on.

Aihe on kuitenkin niin mielenkiintoinen ja kutkuttava, varmaankin sen omaperäisyyden, kummallisuuden ja menetelmään liittämäni uutuuden tunteen vuoksi, että päätin uskaltaa kirjoittaa menetelmästä mututuntumalla, yhden kokemuksen saaneena, lisää kokemusta ja tietoa aiheesta janoavana.

Kirjoitan nyt syksyisestä kokemuksestani siten, miten minä sen muistan kuukausia jälkeenpäin ja millaisia oivalluksia koin. Pohjaa kokemukselleni antaa tulevan kevään 2015 Liikkeestä sanaksi Helsingin työväenopiston kurssi, joka esitellään netissä seuraavasti, ja jonka mukaan toimimme myös syksyn kurssilla:

Tutustutaan fyysisen kirjoittamisen työtapaan: mitä kehon aktivointi saa aikaan kirjoitusprosessissa. Etsitään erilaisia tapoja tuottaa tekstiä, kirjoitetaan fyysisten harjoitusten pohjalta. Fyysisen kirjoittamisen pohja on keholähtöisessä ajattelussa. Kurssilla etsitään tekstin tuottamiseen vaihtoehtoisia tapoja ja ajatellaan kirjoittamista kehollisena prosessina, ei vain älyllisenä. Kurssilta saa voimavaroja ja näkökulmia kirjoittamiseen. Harjoitteita tehdessä tulee lämmin. Niiden jälkeen on kirjoitustuokioita. Harjoitukset sopivat sekä aloittelijoille että pitempään kirjoittaneille, jotka haluavat löytää kirjoittamiseen uusia työkaluja.

Pilkon kokemukseni näihin lauseisiin:

1) Tutustutaan fyysisen kirjoittamisen työtapaan: mitä kehon aktivointi saa aikaan kirjoitusprosessissa. Etsitään erilaisia tapoja tuottaa tekstiä, kirjoitetaan fyysisten harjoitusten pohjalta.

Tämä tarkoitti minulle, että tosiaankin tutustuimme erilaisten musiikkien, rytmien ja niihin liittämieni liikkeiden kautta, mitä erilaiset rytmit ja niihin liittämäni liikkeet saivat aikaan kehossani ja mielessäni ja miten nämä muutokset vaikuttivat kirjoittamiseen, sen laatuun ja esimerkiksi lauseiden pituuteen.

Olimme alkupuolella liikkuessamme eläimiä, ja jälkeenpäin keskustelin erään osallistujan kanssa, kuinka hassulta ja epämukavaltakin aikuisesta ihmisestä tällainen leikkiminen ja roolinotto saattoi tuntua. Mutta niin oli tarkoituskin. Ja kaikki tajusivat sen, lisäsi kurssikaverini. ”Olimme samassa veneessä.”

Ajattelen leikin hyödyllisyydestä myös näin: Leikkiessään oma ego pyrkii katoamaan ja minuuden rajat laajenevat. En ole enää niin itsekeskeinen ja rentoudun, kun näen, että muutkin hassuttelevat. Pinnistelen olevani koko ajan enemmän minä, sellainen tyyppi, joka ei muiden tekemisistä ja ajatuksista välitä. Keskityn kehooni ja hetkeen. Rentoutuminen lisää luovaa tilaa. Heittäytyminen hetkeen kannattaa. Tiedän, että se tulee palkitsemaan, oman mieleni, oman kehitykseni.

Elämä on seikkailu. Eikä sitä tarvitse olla aina kontrolloimassa.

Mielestäni näiden eläinleikkilämmittelyjen jälkeen kirjoitimme ensimmäisen tekstin, joka sai kyyneleeni valumaan. Sai kirjoittaa vapaasti tuntemuksista, ajatuksista, mistä vain, vaikka ihan hölynpölyä, eli näin aloimme murtaa jäätä, minun kuortani.

Kyyneleet eivät haitanneet minua yhtään. Tunsin itseni vahvaksi, minulla oli ns. jalat tukevasti jalat maassa. Istuin ja kirjoitin muun muassa:

”Jäkälä on kukka. Älä tallo sitä. Kestää sata vuotta, ennen kuin se uusiutuu.” Kirjoitin kirjoittamisesta; olin mieleni maisemassa maalla, sukutarinan luona. ”Luota tarinaan.” ”Yksityiskohdat riittävät. Ihmiset kiinnostuvat kyllä.”

2) Fyysisen kirjoittamisen pohja on keholähtöisessä ajattelussa. Kurssilla etsitään tekstin tuottamiseen vaihtoehtoisia tapoja ja ajatellaan kirjoittamista kehollisena prosessina, ei vain älyllisenä. Kurssilta saa voimavaroja ja näkökulmia kirjoittamiseen.

Oivallukseni, jälkeenpäin syntynyt: olen taipuvainen perfektionismiin, joka estää toisinaan minua tekemästä ja kokeilemasta asioita. Fyysisen tekemisen lisääminen kirjoittamisprosessiin rentoutti mieltäni, ja mitä enemmän liikettä ja keskeytyksiä jopa kesken jonkun tehtävänannon tuli, sitä paremmalta minusta melkein tuntui. Keskeyttämiset eivät siis hajottaneetkaan ajatteluani juuri siitä tekstistä ja aiheesta, mitä olin kirjoittamassa. Päinvastoin, tekstin laatu saattoi jopa parantua, varsinkin fyysisimmän, nopeimman ja annetun liikesarjan jälkeen koin näin. Aivan kuin aivot olisivat saaneet enemmän happea, eli miettimisaikaa. Alitajunta toimi.

Yksi opetus lisää: luota, alitajuntasi toimii.

Ehkä tätä oivallusta voisi käyttää jatkossakin. Kun aivot jumittavat, ja vaikkei aina siltä tuntuisikaan, nouse ylös, pidä tauko kirjoittamisessa.

Myös Outi Kallionpää sivuaa aihetta fyysinen kirjoittaminen ajankohtaisessa blogissa Uusi kirjoittaminen (lihavoinnit minun) (linkki: uusi kirjoittaminen, 5.12. 2014) ja puhuu kehon ja mielen rauhoittamisen tärkeydestä kirjoittamisprosessin yhteydessä:

” - - erilaiset tekstilajit vaativat erilaisia kehollisia ja mentaalisia tiloja. Tietotulvan keskellä tapahtuva, hektinen monisuorittaminen sopii mainiosti nopeisiin, puheenkaltaisiin genreihin, mutta keho ja mieli on osattava tietoisesti rauhoittaa ja saattaa läsnäolon tilaan pitkäjänteistä tekstin tuottamista ja luovuutta vaativissa tekstilajeissa.”

Kallionpää määrittelee ja laajentaa käsitystä ”uudesta kirjoittamisesta”, jonka perusta on toiminnallisuudessa:

”- - uuden kirjoittamisen perusta on toiminnallisuudessa. Se ilmenee ihanteellisemmillaan luovana ja sosiaalisena, keholla tapahtuvana tekemisenä. Tehdään taidokas käsityö tai maalataan taulu, joka jaetaan kuvana asiaan vihkiytyneissä verkkoyhteisöissä, joissa myös kokoonnutaan säännöllisin väliajoin kasvokkain keskustelemaan yhteisöä yhdistävästä teemasta.  Tai vaikutetaan tärkeään asiaan tekemällä yhdessä tanssi tai näytelmä ja esitetään se verkossa musiikilla ja tekstillä ryyditetyn videon avulla.

Parhaimmillaan siis myös uudet kirjoitustaidot ovat kiinteästi kosketuksissa kirjoittajan oman ja ympäröivän maailman fyysiseen todellisuuteen ja vahvistavat kehollisuutta inhimillisen kokemuksen perustana.”

Näinkin voi siis olla. Joka tapauksessa taidankin olla hyvin ajankohtaisen aiheen kimpussa: fyysisyys ja siitä huolehtiminen liittyvät kirjoittamiseen moninaisesti.

3) Harjoitteita tehdessä tulee lämmin. Niiden jälkeen on kirjoitustuokioita. Harjoitukset sopivat sekä aloittelijoille että pitempään kirjoittaneille, jotka haluavat löytää kirjoittamiseen uusia työkaluja.

Harjoitukset etenivät omien muistiinpanojeni mukaan näin: Ensin oli liikuntalämmittelyt ja vapaamuotoinen tekstinkirjoittaminen. Kirjoittamiselle annettiin aina aikaraja, jonka muisti vain siitä, kun opettaja sanoi: ”Jatketaan” ja antoi uuden tehtävänannon.

Meille annettiin otsikkoja musiikin ja liikkumisen jälkeen, mm. Sinä päivänä, ja ohjeena oli ”Anna karhun näkyä tekstissä”. Sitten oli Hurjat kekkerit – ja saattoi olla muitakin otsikkovaihtoehtoja, mutta minä valitsin tämän. Tuolloin tapahtui jo tekstin parissa selvää vapautumista, toisin sanoen pidin hauskaa ja minua alkoi naurattaa. Vapautuminen oli alkanut näkyä jo kehonkielessäni, ja nautin siitä. Aivan kuin olisin löytänyt sisäisen koomikkoni, aivan kuin olisin muistanut: hei, minäkin osaan olla hauska. Ja itse asiassa, näin ajattelin, koomisten tilanteiden tajuaminen ja huumori taitavat olla vahvuuksiani. (Ja se voisi näkyä teksteissä. Voisi näkyä enemmänkin.)

Tällainen kokemus on tietysti voimaannuttava, ja se saatiin aikaan ”kehollisuudella”, kehon huomioon ottavalla eli kokonaisvaltaisella menetelmällä.

Seuraavasta tekstistä tuli filosofinen: ”Miten hyökkäät? Miten lähestyt saalista?” Edelleen minulla oli hauskaa sekä kirjoittaessani ja liikkuessani, mutta jokin (musiikki?) sai ikään kuin pysähtymään ja mietiskelemään sanoja ja itse elämää. Aivan kuin kirjoittamisessa olisi ”tahtonut liukua syvemmälle”.

Kirjoittaessa ei annettu rajoja, ei ohjeita aiheesta eikä tavasta kirjoittaa. Vain otsikko.

Näiden harjoitusten jälkeen keskustelimme musiikkien rytmeistä ja eläimistä, mitkä sopivat itse kullekin parhaiten – omasta mielestä ja kirjoitusjälkien perusteella.

Loppupuolella annettiin kolme otsikkovaihtoehtoa. Pääsin erääseen pöytälaatikkoromaaniini käsiksi, kun otsikko oli Disco. Olipa hieno kirjoittaa jälleen maailmasta, jonka olin jättänyt noin 10-20 vuotta sitten.

Luimme tekstimme ääneen. Olin onnellinen, kun jotkut naureskelivat, hymyilivät, hymähtelivät, kun luin tekstini – olihan tunnelmapalassa ihan naurettavaa nuorten naisten disco-toilailua.

Kun ohjaaja Tiina kyseli lopuksi oivallustemme perään, hän oli kuin ilahtunut siitä, että olin käyttänyt vanhaa aihetta ja/tai materiaalia kurssilla työstämiseen. Minä ilahduin, kun sellainenkin työtapa tuntui sallitulta.

Teimme myös tutkivan harjoituksen siitä, viekö liike ajatusta vai ajatus liikettä. Tavoitteena oli päästää koko keho vapaaksi ja antaa mennä, katsoa, mitä tulee – kirjoituksessa.

Harjoitus oli todella vapauttava, ja vei minut taiteen alkulähteille, lapsuuteen ja siellä tärkeimpiin varhaisiin taidekokemuksiini.

Kirjeestä itselle, Ominaisuudesta, josta en itsessäni pidä, tuli aivan mahtava! Ja siellä, riveillä, on myös minulle tärkeä, alituisesti mielessä kummitteleva kirjallinen aihe, Kananmunatyttö. Ja se, kuinka isoäiti on ollut minulle yksi elämäni tärkeimpiä ihmisiä.

Harjoitusten jälkeen Tiina-ohjaaja kysyi myös lauseistamme: onko teksteissämme epätyypillisiä tai tyypillisiä lauseita?

Oivallukseni: musiikki vaikuttaa liikkeeseen, musiikki on tunnetta, musiikki vie, musiikki on valtaa. Ja minä, joka yleensä omasta mielestäni kirjoitan liian monimutkaisia ja rönsyileviä lauseita, olinkin joissain teksteissä kirjoittanut hyvinkin lyhyitä ja selkeitä lauseita.

Lopuksi oli vielä yksi tehtävä, joka liittyi itsetuntoon, mutta jääköön se paljastamatta.

Kiitos Kansalaisfoorumille ja ohjaajalle kurssin järjestämisestä, mutta myös kurssitovereille hyvästä, oivalluttavasta yhteistyöstä. Kurssin jatkeita odottaen!