Motiivina ilmoittautua toukokuussa 2015 Jenni Sainion
vetämälle fyysisen teatterin kurssille minulla toimi se, että lähtisin
tutkimaan luovuutta ja osallisuutta viestivän kurssiohjelman kautta, mitä
ammennettavaa näissä harjoituksissa olisi kouluopetuksen, minun kohdallani
erityisesti äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen, monipuolistamiseen.
Haluan liikuttaa oppilaita tunnilla aina silloin tällöin ja
eri tavoin. Ihanteenani on tehdä menetelmiltään monipuolisia ja
vuorovaikutteisia, osallistavia opetushetkiä. Oppiminen on aina
kokonaisvaltainen prosessi, jossa tunteet ja keho ovat mukana.
Lähestyin kurssin teemoja seuraavin kysymyksin:
1)
Jos Sainion vetämän kurssin teemoina ovat keho,
liike ja ilmaisu, liike, esine ja ääni, löytyisikö joukosta liikunnallisia ja
draamallisia harjoitteita, joita voisin käyttää kielen ja kieliopin
opettamisessa?
2)
Millä tavoin saisin (kielen) opetustuokioissa
ylipäänsä enemmän esille oppilaiden omaa luovuutta ja mielikuvitusta? Ja mitä
etuja huomaan olevan mielikuvituksen ruokkimisella?
3)
Vai olisiko kurssin pääasiallinen anti se, että
pääsisin tekemään henkilökohtaisen matkan itsetuntemukseen: mitä asioita havainnoin
omasta kehollisuudestani ja kehon kautta erilaisten aiheiden työstämisestä?
4)
Mitä ryhmä ja siinä työskentely opettaa tällä
kertaa minulle?
5)
Entä jos oppisin itse heittäytymään ja
eläytymään vielä rohkeammin?
6)
Rohkaisisiko kokemukseni oppilaitani peruskoulun
yläasteella?
1.krt 2.5./ KEHO – LIIKE - ILMAISU
Aloitimme nimi ja käsien läpsäys –rytmiharjoituksella, joka
oli alkuun minulle vaikea. Toisella kerralla jo onnistuin. Harjoitus vaatii
ennen kaikkea keskittymistä. Tämän ja seuraavan Norsu-palmu–gorilla –leikin
voin aivan hyvin ottaa ohjelmistoon oppilaiden kanssa, ja olen ehtinyt kokeilla
sitä Rauman esiopettajien sekä oman pienen kahdeksasluokkalaisista koostuneen
ryhmän kanssa. Kokemukset ovat hyviä: leikki vaatii keskittymistä ja
yhteispeliä. Se on hyvä lämmitysharjoitus, koska siinä joutuu keskittymään
muiden tekemiseen ja reagoimaan siihen. Harjoitusta voi halutessaan kehittää
ryhmän kanssa ja käyttää kevyenä ”keksi synonyymi” –leikkinä, esim. keskellä
olija huutaakin norsun sijasta elefantti tai gorillan sijasta apina (vaikkei
apina olekaan gorillan täsmällinen synonyymi). Lisäksi ryhmä voi keksiä uusia
esineitä/eläimiä leikkiin, esimerkiksi ”ompelukone”, ”hiihtäjä”, ”vessanpytty”,
ja niihin liittyvät reagointiliikkeet.
Harjoituksen Norsu- palmu –gorilla
kuvaus
1.
yksi ringin
keskelle osoittelijaksi ja ringin laidalle pyrkijäksi
2. näytetään ja harjoitellaan
liikkeet; tarkoitetaan liikkeet osoitetulle ja tämän vieruskavereille
3. kun ringin keskellä olija osoittaa
selkeästi kädellään jotakuta ringissä seisovaa ja sanoo joko palmu/norsu/
gorilla, osoitettu tekee sovitun liikkeen, samoin hänen vieruskaverinsa
4. voidaan lisätä vessanpytty ja
hiihtäjä (Kyl´sie jaksat -sivutaputuksineen)
5. osallistujat voivat keksiä lisää
esitettäviä substantiiveja/ verbejä ja/tai synonyymejä jo olemassa oleville
substantiiveille
Jatkoimme muutamalla ryhmäytymis- ja/tai
tutustumisharjoituksella ja etenimme kohti liikeilmaisuharjoituksia.
Esimerkiksi kävelimme tilassa, käytimme eri tasoja ja nopeuksia sekä eri kehon
osia johtamassa liikettä. Matkimme parin kehoa liikkeessä ja teimme
liikelaatuja, esimerkiksi kierteistä tai isoa liikettä. Kokeilimme
liikeimprovisaatiota niin, että lopulta koko ryhmä oli kosketuksessa toisiinsa.
Nuketimme yhden ihmisen musiikkia taustalla hyödyntäen eli yksi valittiin
nukeksi ja muut tutkivat, miten heidän liikekäskynsä eli kosketuksensa
muuttivat nuken asentoa.
Tauon jälkeen verryttelimme kehoa esimerkiksi ”poimimalla
omenoita eri suuntiin” tai ”pyyhkimällä pöytää isolla kädellä”. Kiintoisaa oli
eläytyä eri elementteihin, kokea vesi, maa, tuli ja ilma eri tavalla kehossa. Esimerkiksi
miltä tuntuu liikuttaa paria, jos tämä on ilmaa? Eläydyimme lopulta
pienryhmässä joko paistuviin muniin tai spagetteihin kattilassa, jolloin
harjoituksesta tuli jo pienimuotoinen esitys muiden katsellessa. Harjoitus
tuntui hykerryttävän hauskalta.
Päivän päätteeksi parhaalta tuntui pienryhmässä tehdä esitys,
jonka ”yhdessä kohdassa kaikki tekevät samaa liikettä yhtä aikaa, jonka jälkeen
tapahtuu muutos. Esitys alkaa siten, että ryhmä menee oven taakse, astuu ovesta
esitystilaan, liikkuu tilassa ja muutoksen jälkeen ryhmä poistuu yhtä aikaa
pois ovesta. Yleisö päättää esityksen nimen.”
Oli aivan mahtavaa päästä ideoimaan näin luovaa, ”vapaat
kädet” - esitystä. Minulla jostain syystä mieleen pyörähti heti idea
pianonkoskettimista (henkilöhahmoja) sekä pianonsoittajasta, joka soittaa näitä
koskettimia. Ryhmä otti tämän idean vastaan ja eräs ryhmäläinen kehitti tarinaa
siihen niin, että lopulta soittaja (minä) saan hermostumiskohtauksen alun
nautintojen jälkeen ja hajoaa pianoon yhdeksi koskettimeksi (eli syöksyy
koskettimien sekaan, tärisee ja jäykistyy siellä samaan asentoon kuin muutkin
koskettimet). Piano hajoaa (eli koskettimet hajoavat ympäri lattiaa eri suuntiin),
koskettimet nousevat lopulta ylös ja etsivät leijaillen toistensa kädet,
ottavat toisiaan kädestä kiinni ja liukuvat ovesta ulos kuin tanssien (eli
sävelet jäävät jäljelle ja lopulta katoavat).
Olipa elämyksellistä olla mukana tällaisessa
taidekokemuksessa. Oli ihana heittäytyä ideoiden vietäväksi, jolloin minulle
ainakin tuli vapauden tunne. Se taas tarkoittaa mielihyvää, jonka ihminen
varastoi mieleensä ja kehoonsa, ja joka kantaa pitkälle. Flow-hetkiä ei
välttämättä heti unohda.
On siis oikeasti tapoja, joilla flow´n syntymistä voi
edistää. Ryhmällä on oltava turvallinen olo. Ryhmän jäsenet hyväksyvät
toistensa ideoita, nappaavat jostain ideasta nopeasti kiinni ja rakentavat
yhdessä prosessia eteenpäin. Minulle ainakin tuottaa suurta iloa keksiä
asioita. Mielestäni tällä kertaa onnistuimme luomaan itselle ja toisille melko
spontaanisti ja lyhyessä ajassa elämyksen. Taiteilija koki nautintoa, kriisin,
mutta sävelet jäivät elämään. Ne nauttivat vuorostaan itsenäisestä elämästä
”kuulijan päässä” (ääntä ei tässä esityksessä käytetty).
Mielestäni impropläjäyksemme oli erittäin syvällinen. Se
kertoi elämästä jonkun syvemmän totuuden. Taiteilija on vain taiteen
välikappale, mutta tärkeä ja osa taideteosta. Esimerkiksi näin. Minua ainakin
tällaiset ajatukset, ellei jopa oivallukset, ilahduttavat. Voisin käyttää tässä
kohtaa jopa sanoja ”koin oppimisen iloa”. Tämä voisi olla siis myös oppilaiden
kanssa mahdollista! Haluaisin antaa heille mahdollisuuden oppimisen vapauteen,
oppimista koskeviin valintoihin, itsesuunnitteluun…
2.krt 3.5. / KEHO – LIIKE – ILMAISU – viikonloppu jatkuu
Aloitimme päivän keppi-teemalla. Kuljetimme keppiä piirissä arvokkaasti,
nopeutimme. Lisäsimme toisen kepin piiriin ja kuljetukseen. Jatkoimme kepin
kanssa kävelyä tilassa. Ensin annoimme kävellessä yhden kepin toiselle, sitten
lisäsimme keppejä. Kun sai kepin, tuli pysähtyä. Kun antoi kepin, kävely
jatkui.
Tutkimme keppien avulla geometrisiä kuvioita tilassa, kuten
neliötä ja kolmiota. Lähdimme liikuttamaan keppien avulla saatuja kuvioita ja
tutkimaan kahden pienryhmän liikuttaman kuvion, neliön ja kolmion, kohtaamisia,
jopa limittäytymisiä. Teimme liikkumisen musiikkiin. Harjoitus oli
oivalluttava: kuinka paljon neliöitä ja kolmioita oli tilassa. Tilasta tuli
aivan eri tuntuinen, avaruudellinen ja kolmiulotteinen!
Lähdimme seuraavaksi harjoittelemaan kepin nukettamista eli
”eläyttämistä”. Ensin kuljimme yksin kepin kanssa siten, että keppi vie. Sitten
kokeilimme, miltä tuntuu liikkua, jos keppi onkin riesa. Lopuksi tanssimme
kepin kanssa. Nukettaminen tapahtui ensin niin, että se, jolla oli keppi,
liikutti sitä ja itseään, muut eläytyivät kepin liikkeeseen.
Päivän aikana kokeilimme myös mm. eri eläinhahmoina
liikkumista ja improvisoimme jonkin eläinryhmän jossain ihmisympäristössä.
Kokeilimme myös huiveja ja aistimme niillä vastusta kävelyssä.
Päivän lopuksi saimme suunnitella taas riemullisesti
pienryhmässä aivan oman improvisaation käyttämällä esineitä. Minulla pyörähti
heti mieleen ajatus ihmisten karsinoimisen halusta ja omasta halustani tutkia vallankäyttöä
ja yksityisyyttä. Näin heti mielessä ihmiskarsinoita, jotka on rajattu
kepeillä. Jälleen ryhmä hyväksyi ideani, jota kehitimme siten, että ensin
impron alussa kolmikko on ystäviä keskenään, he leikkivät toistensa kanssa ja
etsivät yhteyttä. Heillä on mukavaa, ilmassa on paljon iloa ja riemua kuin
pikkulapsilla. Kuitenkin vähitellen kaksi alkaa karsinoida yhtä (minua) lopulta
kolmionmuotoiseen karsinaan, jotka he osoittavat kepeillä. Karsinaan joutuva
pyrkii taistelemaan ”keppejä” vastaan, mutta lopulta joutuu alistumaan, ja
alistuu, kohtaloonsa. Kun karsinoitu menee lattialle kyyryyn ja peittää
kasvonsa, lösähtää alas, karsinan ympärillä olevat vielä suoristavat huivit
keppien viereen korostaakseen erillisyyttään tästä karsinoidusta, sitten he häipyvät
näyttämöltä. Karsinoidullakin on ollut huivi nyrkissä ja impro loppuu siihen,
kun karsinoitu eli minä jätän huivini keskelle kolmiota ja lähden pois.
Katsojista impro oli musertava ja/tai ahdistava, kun he
jäivät tuijottamaan näyttämölle jäänyttä kolmiota huiveineen. Hyvä, se siis
vaikutti. Niin minuunkin. Vaikka esityksemme oli näin yksinkertainen, esitystä
suunnitellessa, harjoitellessa, tehdessä ja sen loputtua se antoi paljon
ajatuksia. Esitys elää vieläkin mielessäni kuin jokin kuva, tunne ja prosessi. Esityksessämme
oli jotakin arvoituksellista, käsittämätöntä eli työstettävää, avointa, rosoista,
keskeneräistä. Eihän sellainen haittaa, päinvastoin. Arvoituksen kanssa on hyvä
elää ja miettiä sitä.
En päässyt kurssin varsinaiselle kolmannelle kerralle, jonka
teemoina olisivat olleet kuvallisuus liikkeessä ja naamiot.
3. krt 14.5. / LIIKE JA ESINE – KUINKA HAVAINTO MUUTTAA
HAVAITTAVAA
Kolmannen kertani teema oli liike ja esine. Aloitimme
muutamalla lämppärillä, joista yksi oli minulle erityisen uusi ja oivalluttava.
Viiden hengen ryhmämme liikkui tilassa salmiakkikuviossa. Kun kärki vaihtaa
suuntaa, tulisi muiden pysyä kuviona perässä. Jos se ei ole mahdollista ja/tai
kun ryhmä niin sanattomasti päättää, kärki eli liikkeen johtaja voi vaihtua.
Tällaisessa kuviomuodostelmassa oli paitsi jotain hyvin hauskaa niin olin
ymmärtävinäni, että se mitä teimme, oli jo kuin tanssia sekä ryhmän itse
sanattomasti tekemää koreografiaa, jota tietysti ulkopuolinen ohjaaja olisi myös
voinut etukäteen suunnitella ja ohjata. Jokaisen liike vaikuttaa toisiin.
Näinhän se on myös näyttämöllä näyttelijöiden kanssa. Tätä liikeharjoitusta
huvittaisi kokeilla ilmaisuryhmieni kanssa.
Lähdimme sitten kohti fokuksen harjoittelua. Sitä haimme
pyörittelemällä silmiä ja eri vartalon osia, hakemalla ääreisnäköä. Otimme
mukaan esineen, minä otin tyhjän vesipullon. Harjoittelimme esineen
liikuttamista pitäen fokuksen, katseen, esineessä. Tutkimme, miten oma esine
hengittää, liikkuu, katsoo, syö, millaisella äänellä puhuu.
Teimme kahden-kolmen hengen ryhmissä pöytäteatterikohtauksia
esineiden kanssa, toiset katsoivat. Ohjaaja Jenni ohjasi, me improvisoimme.
Esimerkiksi esineet ensin esittäytyivät, sanoivat nimen ja näyttivät, miten
hengittivät ja liikkuivat. Sitten esineet kohtasivat toisensa ja ohjaaja loi
kohtauksen.
Kuulemma näytti siltä, että pulloni oli persoona ja hengitti.
Rohkeasti päätin antaa idean oppilailleni kevään viimeisillä tunneilla: ottakaa
jokin esine, tutkikaa, miten se hengittää ja liikkuu ja tehkää pöytäteatteria. Demosin
pienen pätkän itse heille virikkeeksi ja kerroin fokuksen merkityksestä.
7. luokan ryhmästä löytyi kaksi pienryhmää, johon kuului sekä
tyttöjä ja poikia, jotka halusivat tehdä esineillä pienimuotoisen esityksen. He
ja minä olimme aivan innoissamme. Sain toki kuulla, että ryhmä oli saanut
nauttia alakoulussa draamaopettajan ohjauksesta, eli he olivat tottuneita
tekemään kaikenlaisia esityksiä. En muista mainion rohkeitten esityksien
sisältöjä enää, mutta esineissä oli esimerkiksi penaalin sisältöjä, terottimia,
jotka alkoivat todella elämään oppilaiden käsissä persoonina.
Päivän päätteeksi saimme taasen ryhmissä suunnitella
kohtauksen, joka esitetään muille. Minua taisi jännittää niin paljon pulloni
kanssa hengittäminen, etten muista, millaisen pöytäteatterin teimme. (Hahaa,
jotain siinä tapahtui.)
4. krt 21.5. / LIIKE JA ÄÄNI
Tätä kertaa olin odottanut paljon, koska joskus tehdessäni
draamakasvatuksen approa, olin mielessäni ideoinut esitystä, joka perustuu
sovittuihin näyttelijöiden pelkistettyihin ”merkkiääniin”, liikkeeseen ja
liikkumisen eri tasoihin. Näyttelijöiden äänet ja liikkeet vaikuttavat aina
toisiin näyttelijöihin tietyillä tavoilla. Kyse on siis esimerkiksi
valtasuhteiden ja hierarkioiden tutkimisesta. Yhden ainoan kollegani (en muista
enää kenen) tyrmättyä ideani silloin aikoinaan heti kättelyssä, ettei tule
yläkoululaisten kanssa onnistumaan, ääniä, pöh!, esityksen teko on jäänyt. Ehkä
vielä joskus.
Päivän mittaan teimme paljon samantyyppisiä ellei samoja
ääneen ja liikkeeseen liittyviä harjoituksia, joita muistan draamakasvatuksen
approsta ja joita olen käyttänyt vuosien mittaan oppilaiden kanssa. Esimerkiksi
kuoro-jutut, joissa on ohjaaja ja kuoron jäsenet improvisoivat äänensä johtajan
liikkeiden mukaan, ja kuorojen välinen vuoropuhelu, olivat tuttuja.
Harjoitukset olivat hyvin hauskoja, saimme nauraa aivan tosissamme. Ääni on
niin vaikuttava elementti yhdistettynä liikkeeseen.
Harjoittelimme myös vuorovaikutusta parin kanssa: toinen teki
liikettä, toinen puhuu ja/tai ääntelehtii. On se vaan kumma, mutta joka kerta
löytää itsestään uusia puolia ja saa nauraa itselleen. Liikuimme myös musiikin
tahdissa.
Lopuksi teimme pienryhmäesityksen. Toinen ryhmä antoi meille
otsikon ja alaotsikon. Meille tuli Paska – opettajan kesäloma alkaa (niin kuin
oikeasti oli alkamassa). Näytin kuulemma opettajan roolissa (ainakin alkuun)
todella iloiselta haaveineni siitä, mitä kaikkea sellaista kesälomalla voi
tehdä, mitä lukuvuoden aikana ei ehdi tai voi tehdä.
5.krt 25.5. / PIENET LOPPUDEMOT
Viimeinen kerta oli varattu omalle tai ryhmän kanssa
sovittavalle esitykselle. Kukaan valitettavasti ei lähtenyt työstämään
muutoinkin työni alla olevaa esitystä, joka liittyy Lewisin teokseen Liisa
Peilimaailmassa ja uudistuvaan koulumaailmaan ja opetussuunnitelmaan 2016.
Aikaa suunnitteluun tuntui olevan vain noin 15 minuuttia, oikeasti aika saattoi
olla hieman enemmän, mutta nopeasti kyhäsin Lewisin tekstin inspiroimana jotain
kokoon. Eikä kukaan tainnut saada juuri mitään selvää nonsense-tekstistä,
itselleni kokemus oli antoisa. Erityisesti esityksessäni pidettiin siitä, että
aloitin sen näyttämällä kunkin katsojan edessä kahta nyrkkiäni heidän edessään
ja kysymällä kultakin: ”Kummasta kädestä?” Katsojan valittua pikkupeilinsä,
joka oli nyrkkini sisällä, ja sitä hänelle näytettyäni sanoin: ”Adjektiivi.”
Lopetin esityksen samalla tavalla.
Kurssin parilla kerralla katsoimme mielenkiintoisia Jacques
Lecoqin teatteripedagogiikkaan keskittyviä videoesittelyjä. Näin esimerkiksi,
kuinka Lecoqille elementit ja niihin liittyvät liikkeet ovat tärkeitä ja
ajatus, että luonto löytyy jokaisesta ihmisestä. Näin, kuinka kurssilaiset
lausuivat omissa kansallisuusryhmissään sanaa ”punainen” omalla kielellään ja
tekivät sanoessaan yhteisesti sopimansa liikkeen, joka myös kuvasti ja/tai tuki
sana lausumista. Huvittavaa kyllä, kansallisuudet ja niihin liitetyt
stereotypiat olivat tunnistettavissa. Suomalaisten ryhmää ikävä kyllä tässä
videossa ei vielä ollut.
Saimme myös kurssin lopuksi ohjaajalta palautetta, mitä
havaintoja hän oli meistä tehnyt. Palaute oli tietysti pääosin hyvin
positiivista ja monipuolista, mutta yhden kritiikin hän minulle sanoi. Se
liittyi puheliaisuuteeni. Tiedän olla siis jatkossa entistä varovaisempi tämän
suhteen! Kiitos, Jenni. Ja upeat kurssilaiset.
Kurssi oli todella vapauttava ja liittyy mielestäni uuteen
opetussuunnitelmaan 2016 noin niin kuin ylipäänsä. Asioita tutkitaan yhdessä
lähtökohtana osallistumisen ja valinnan vapaus sekä osallistujia rohkaistaan
käyttämään luovuuttaan. Mielikuvituksen ruokkiminen on uskomattoman tärkeä
juttu. Se sitouttaa ja osallistaa oppijaa sekä mahdollistaa flow´n tunteen,
joka saattaa kestää hyvinkin pitkään.
