Doodlaamisesta eli piirustelusta

ks. www.kuvitellen.fi

Taustaa:

Jo lapsena ajattelin, että esikoulun parhaimpia hetkiä olivat ryhmien (Kehäkukat, Päivänkakkarat, Orvokit jne.) yhteisten perjantaisten musiikkileikkiesityshetkien lisäksi rauhalliset pienryhmähetket, jolloin istuimme pienessä tilassa ja joku ohjaajista piirsi meille samalla, kun kertoi tarinaa.

Kun viiva, pieni ja vaatimatonkin, ilmestyy paperille, siinä on taikaa ja kuva lähtee kuin itsestään elämään. Idea oli varmasti napattu suositulta tv-tähdeltä eli Kylli-tädiltä, jonka myös muistan. Hänhän se olikin varsinainen mestari tällä alalla kuvittaessaan satuja.

Seuraava merkittävä kokemus doodlaamisesta liittyy kansainväliseen nuorten teatterileiriin Bonnissa. Istuimme eräässä työpajassa ringissä keskellämme suunnattoman iso valkoinen paperi. Tarkoituksena oli luoda yhdessä Unelmien kaupunkimme. Jokainen sai sanoa vuorollaan yhden elintärkeän tai muuten vaan tärkeäksi kokeman asian, joka pitäisi olla tuossa kaupungissa. Ohjaaja piirtäisi sen sinne.

Unelmien kaupunkiimme ilmestyi vähin erin kaikki se, mitä oli esimerkiksi Oulussa, silloisessa kotikaupungissani. Oli posti, pankki, koulu, kirkko, uimahalli jne. Olin vähän pettynyt. Eihän tässä ollutkaan mitään erikoista eikä fantasiaa. Tämän tarinan yksi opetus oli myös se, kuinka samanlaisia asioita nuoret ympäri Eurooppaa arvostavat.

Nyttemmin Aivan aikuisena olen ymmärtänyt Otavan Opiston järjestämän Art of Hosting – koulutuksenkin myötä, että yrityselämässä on jo ”uudenlaisia” ammatteja ja että näiden ”uusien” yritysten ja ideoiden myötä voisivat koulujenkin opetusmenetelmät kehittyä.

 

Miksi doodlaaminen on tärkeä opetusmetodi?

Uusia ammatteja voisivat tulevaisuudessa olla (ja jo nyt on) esimerkiksi:

1) Kuvittaja

-> ks. Kuvitellen/ Maija Kotamäki (Graafinen fasilitoija) www.kuvitellen.fi

-> Mene näille sivuille, jos ja kun olet kiinnostunut doodlaamisesta! Sivuilta löydät paljon tietoa kuvittamisen merkityksestä, se ei ole todellakaan ”vain piirustelua”, vaan sillä pyritään mm. löytämään aiheesta tärkeimmät asiat, visualisoimaan asioiden väliset suhteet näkyviksi ja luomaan ryhmän yhteinen  tarina, joka on helpompi myöhemminkin vaiheineen palauttaa mieleen kuvan ansiosta.

Olen itse todistanut kuvittajan merkityksen oppimisessa, kun näin Mikkelin Art of hosting –koulutuksessa, kuinka hienosti Tiina Hoskari (toinen Kuvitellen yrityksen jäsen) sekä Liina Hongell visualisoivat meille oppimispolkumme ja erilaisia fasilitointiin kuuluvia menetelmiä.

2) Tarinankertoja

Doodlaaminen liittyy vahvasti tarinankerrontaan, mutta menepäs esimerkiksi Tarinakone-nimisen yrityksen sivuille, niin löydät tietoa ja varmaan saat joitakin ideoita tarinallistamisen merkityksestä myös opetuksessa. www.tarinakone.fi

3) Ideoija

Reetta Koskella
on Ideapakka-niminen yritys, jonka Ideapakkoja Fasilitointi, ideointi, Coaching, valmennus sekä Ryhmäytyminen, improvisaatio olen käyttänyt etenkin Verme- opettajien vertaismentorointiryhmiä vetäessäni. (ks. www.ideapakka.fi/)

Myös sanat ”fasilitointi/fasilitaattori” avataan hyvin Reetan Ideapakan blogissa.

Minulla olisi tarkoitus myöhemmin kertoa myös näistä Ideapakan korteista blogissani sekä tutustua tarkemmin näihin menetelmiin, laajentaa tietämystäni niistä. Ja linkkejä ja vinkkejä näistä kaikista menetelmistä otetaan mielellään vastaan!

 

Miten doodlaaminen on näkynyt kouluopetuksessani?

1. Juonikaavio, ajatuskartta, merkityssuhdekaavio, asioiden havainnollistaminen piirroksen avulla

-> aikoinaan minuun teki suuren vaikutuksen kirjoittamisen ja ajatusten apuvälineenä Merkityssuhdekaavio (Kauppinen ja Laurinen 1988)(http://materiaalit.internetix.fi/fi/opintojaksot/8kieletkirjallisuus/aidinkieli/kielenhuolto/11merkityssuhteet

2. Ideat näkyviksi: Tänä syksynä oppilaat (esim. aina vaihdellen 2 vapaaehtoista) doodlaavat oppilasryhmän ideoita näkyviksi avainsanoiksi ja kuviksi suunnitellessamme Maija Poppanen –näytelmää. Oppilaat piirustivat erivärisillä tusseilla smart boardille/ dokumenttikameralle, joka mahdollisti sen, etteivät he olleet muuhun ryhmään nähden selin.

-> Oppilaat tykkäsivät työtavasta kovasti. Tosiaan nyt on näkyvillä ensimmäiset ideat ja ideoiden kehittyminen ja karsiintuminen matkan varrella. Mutta niistä on jäänyt mieliimme jälki, ja tunnelma. Prosessin kuvaus on tärkeä osa prosessia!

3. Sanaluokkakaupunki

Järjestely:

Oppilasryhmän koko noin 20 oppilasta. Tuolit ja oppilaat rinkiin hevosenkenkäkaareen. Ringin keskelle lattialle kolme isoa esim. fläppitaulupaperia (= kolme pääsanaluokkaa). Neljä eriväristä tussia eli kullekin paperille oma pääväri. Musta tussi valitaan pohjaväriksi eli teiden/ reitin väriksi.

Taustaidea: ks. Bonnin nuorten teatterileiri ja Unelmien kaupunki (yllä).

Opiskeluvaihe: 7.luokka, sanaluokkakertaus, sanaluokka-jakson alku

Tavoite: Kuvittaa yhdessä oppilaiden kanssa kolme pääsanaluokkaa. Näin termit ja niiden luokittelu ja merkitykset alkavat tulla tutuiksi ja/tai kertaantua. Kokonaiskuvan saaminen sanaluokista.

1. Kerro oppilaille, että nyt kuvitetaan yhdessä Sanaluokkakaupunki. Kaupungissa on kolme eri kaupunginosaa, mitkä ne ovat? (Laitoimme yksikössä Nomini, Verbi ja Taipumaton)

Päättäkää päävärit eri kaupunginosille. (Meillä nomini = punainen, verbi = sininen, taipumaton = vihreä)

2. Opettaja aloittaa tien piirtämisen esim. alimmasta paperista Taipumaton ja samalla kysyy, millainen tie on kyseessä, miten viivaa piirretään. (Meillä esim. Taipumaton taipuu joskus vähän.) Opettaja hahmottelee papereiden keskelle esim. liikenneympyrän, mikä yhdistää kaikkia papereita. Liikenneympyrästä lähtee erityyppiset tiet eri papereille kaupunginosan mukaan. (Mulla oppilaat keksivät, että Nomini-kaupunginosassa on suora tie, mutta vähintään yksi neljän tien risteys; nomineja neljä eri lajia.)

3. Oppilaat laskeutuivat tuoleiltaan riemuissaan, kun olin jakanut heidät ringistä tasaisesti 6-7 hengen ryhmiin eri papereiden ympärille. Ryhmää kohden minulla oli vielä tässä vaiheessa vain yksi tussi. Oppilaat saivat keksiä piirrettäviä kuvia ja ”avainsanoja” paperilleen. Dokumenttikameralle heijastin koko prosessin ajan Tekstitaiturin sanaluokkajaon sanaesimerkkeineen. Ennen ryhmien omaa työtä olin kysellyt ja piirtänyt tai kirjoittanut kuhunkin sanaluokkaan yhden kuvan tai sanan, jotta oppilaat pääsivät alkuun ja ymmärsivät, mitä heidän oli tarkoitus tehdä.

4. Kerroin, että jatkossa kuvia täydennetään. Esimerkiksi zoomataan erilaisiin sanaluokkaperheisiin, esimerkiksi nominiperheeseen, jossa on Substantiivi, Adjektiivi, Numeraali ja Pronomini.

Jatkossa voidaan käyttää esimerkiksi post it –lappuja, jotta jokainen pääsee varmasti kirjoittamaan ja/tai kuvittamaan kartalle oman sanansa tai kuvansa.

 

Kokeilu oli onnistunut oppilaiden palautteen perusteella:

”Näin oppii paljon paremmin, kun saa itse tehdä, eikä lueta vain kirjasta. Tämä oli erilaista (mikä on positiivista). Olen visuaalinen oppija. Minulla on valokuvamuisti (2 oppilasta). Jatketaan tätä ja tällaista ehdottomasti!”

Opettajan mielestä:

+ oppilaat pääsivät liikkumaan, irti pulpeteistaan ja tekemään jotain yhdessä, kokemaan yhdessä

+ jokainen sai mahdollisuuden osallistua ja luoda

Kysymyksiä jatkoon:

- Vaikka käytin peukkua ilmassa karttojen tekovaiheessa merkkinä hiljaisuudesta, hiljaisuusmerkillä ei ollut pitkää vaikutusta. Melutaso oli  välillä melko kauhea, mutta se ei kuulemma haitannut oppilaita eikä heillä jäänyt siitä jälkikäteen huonoja muistoja, päinvastoin. Mutta pitäisikö seuraavalla kerralla kokeilla ohjatumpaa otetta, esim. että pienryhmä kerrallaan työstää omaa paperiaan ja muut katsovat ringissä tuoleilla istuen, vai mitä?

- Saivatko kaikki halukkaat pienryhmissä tussin käteensä ja osallistua? Pitäisikö pienryhmä jakaa esim. kolmen ja neljän joukkueisiin, ensin tekevät kolme, sitten seuraavat neljä per paperi?

 

Ryhmäilmiöstä - Opettajan (ja kouluttajan) identiteetin etsintää ja pohdintaa

Niin kuin aina, ihmiset rikastavat toistensa ajattelua. Parin viime vuoden aikana olen huomannut miettiväni, milloinhan opettajainkokouksista - ja meille tarjotuista asiantuntijaluennoista - tulee  toiminnallisia. Miksei vielä? Usein soveltuisi hyvin, että tiimit saisivat mietittävikseen opettajainkokouksissa päätettäviä koulun yhteisiä asioita ja toisivat näkemyksensä esille ennen opettajainkokouksissa tehtäviä päätöksiä. Meneekö se jo näin suurimmassa osassa kouluja, en ole varma. Tällainen menetelmä vaatisi vaativaa etukäteissuunnittelua? Vai olisiko opettajainkokouksissa todella aikaa yhtäkkisen ja akuutin asian ilmaantuessa, joka vaatii päätöksen tekoa, pistää porinaryhmät pystyyn?

Mietin tässä nyt ajatuksellisesti osallisuuden kokemusta, ryhmän jäseneksi tuntemista ja vahvaa vaikuttamisen mahdollisuuden kokemusta. Ja hups sitä, onko opettajainhuoneita ryhmäytetty (esim. siten, kuin ryhmänohjaajakoulutuksissa olen kokenut)!

Tottahan toki meillä on tiimit, joissa asioista keskustellaan ja jopa päätetään, mutta yhtäkkiä olen havahtunut, että varsinkin muutamat koulutuspäivät ovat jääneet kummittelemaan mieleeni: ensimmäisenä (ja viimeisenä) esimerkkinä tässä mainittakoon Helsingin yliopistossa vertaismentorointikoulutuksessa vuosina 2012-2013 kahtena kertana vieraillut kouluttaja Riitta Jauhiainen ja kas kummaa, Ryhmäilmiö-nimisillä luennoillaan.

Miellyttäviin kokemuksiini vaikuttanee se, että tehokkaiksi kokemissani koulutuksissa pienryhmät ovat olleet samassa tilassa, fyysisestikin, eli kaikki näkevät toisensa. (Huom.! Ei mennä siis suljettuihin tiloihin esim. luokkahuoneisiin, mikä välttämättä ei korosta tekemisen, tehokkuuden ja avoimuuden henkeä?)

Ainakin minun tehokkuustasoni saattaa nousta, jos koulutuksessa istutaan välillä ringissä, välillä noustaan seisomaan erilaisiin pienryhmäpalavereihin. Jauhiaisen koulutuksessa oli paljon pienryhmätyöskentelyä pöytäryhmittäin. Jauhiainen aloitti myös toiminnallisesti: jokainen sai työstää ensin itse oman vertauksensa ryhmän ohjaamisesta täydentämällä lausetta ”Ryhmän ohjaaminen on kuin…”.

Jokaisen vertaus sai paikkansa taululla kaikkien näkyvillä ja pari kommenttilausetta tai lisäkysymystä. Lopulta Jauhiainen veti vertauskuvamme yhteen ja näin näytti, mikä oli tämän tarinan opetus: samasta asiasta syntyy aina erilaisia näkökulmia, mielikuvia ja mielipiteitä.

(Toki nämä ajatukset linkittyvät myös kokemiini Art of hosting -metodeihin.)

Siksi olisi syytä pienryhmäkeskusteluille ja niiden reflektoinneille aina kun mahdollista (ja siksi on Verme eli opettajien vertaismentorointiryhmät, joissa esimerkiksi nuori opettaja saa vertaistukea ja peilausta omiin ajatuksiinsa, yksin ei tarvitse jäädä kenenkään).

Yksi eräästä koulutuksesta saamani vinkki, jonka olen toteuttanut hiljattain koulussa, liittyy otsikkooni ja opettajan identiteetin etsimiseen - ja samalla opettajan kokemukseen ryhmästään. Opettajalla on kuulemma aina maine. Uudelta ryhmältä kannattaa kysyä, millaisia lauseita he ovat kuulleet minusta, uudesta opettajastaan, etukäteen.

Sain seuraavat kolme lausetta: 1. Olet hyvä opettaja. 2. Hermostut helposti. 3. Pidät vaikeita kokeita.

Hykertelin mielessäni ja sittemmin kollegojeni kanssa. Hyvä minä. Ei se niin vaikeaa ollut.

Ja nyt minulla on taas uutta tietoa ja näkökulmaa työhöni, rooliini.

Hiljattain olen nähnyt myös kaksi mielestäni opettajan identiteettiin liittyvää unta. Toisessa oli tulossa – niin kuin kesän lopussa oikeasti – ennennäkemättömät ukkoset (ja minulla uudet oppilasryhmät ja monet erilaiset koulutustilaisuudet eli stressit). Tumma taivas ryski valtavia pallosalamoja ja melu oli hirvittävä. Mitä unessa tein? Joku ihmisryhmä kokoontui kellariin, minä olin jo siellä muiden mukana. Kellarissa (mielen kellarissa) ukkonen miltei heti unohtui, ”ilma sakeni rentoudesta”, juttelimme leppoisia.

Tämän unitarinan konkreettinen opetus minulle on se, että verkostot, muut ihmiset aina pelastavat. Koulutukseen tulleet ihmiset ovat voimavara, joihin on luottaminen. Kouluryhmä on itsessään voimanpesä. Ei ole niin suurta ongelmaa, jota ei voitaisi yhdessä ratkaista tai ainakin sitä pohtia. Rento meno! Ei pelkoja! Ihmisistä löytyy aina viisautta, ja verkostoja on kaikilla. Ne täytyy vain nähdä. Ihmiset haluavat auttaa toisiaan.

Minulla ei ole enää stressiä. Ei uusien ryhmien eikä tulevien koulutusten suhteen, niitä on melko paljon tulossa. Eikä oikeastaan minkään suhteen.

Toisen mielestäni opettajan ammatti-identeettiin liittyvän unen näin jo kesällä. Jokainen opettajahan haluaa tulla myös nähdyksi omana persoonanaan. Joskus vain joitakin nostetaan ja palkitaan. Unessa huone oli täynnä naisia (aivan kuin jossain toiminnallisessa leikissä, naiset istuivat huoneessa mutkittelevalla tuolirivistöllä ja vähän sekalaisestikin). Tänään päätettäisiin, kuka saisi Vuoden Leijonaemo –tittelin ja palkinnon tai muuta vastaavaa. Katseeni kiersi mutkittelevassa jonossa. Yhtäkkiä vieressä istuva nainen ponkaisi ylös ja tarttui käsivarteeni: ”Tiedän, että se olet sinä!” Ja hymyili leveästi ja varmanoloisesti. Sisimmässäni kohahti, todellako niin olisi? Sitten toinenkin, tuon naisen lähellä istuva, nousi ylös ja sanoi vähän vaimeammalla innolla: ”Minunkin mielestäni sinä sen saat!”

Lopulta kaikki naiset seisoivat, oli julistuksen paikka. Tättärää, Vuoden Leijonaemoksi valittiin nainen minun edestäni. Kun katsoin naista tajusin, että oli ihan se ja sama tittelille. Naisella tulisi olemaan myös rankkaa, tulisihan tuostakin paikasta vaikea, niin kuin kaikkien läsnä olevien omista paikoista. Taitaakin olla tärkeintä tietää, kuka minä omasta mielestäni olen, millaista elämää tavoittelen ja mitä sen eteen teen.